Olli Rehn: takeita parlamentaarisen kehityksen jatkuvuudesta ei ole

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Komissaari Olli Rehn arvioi Presidentin valta -kirjaa.

Voidaanko 1990-luvulta lähtien Suomessa muotoutunut kansanpresidenttiys sovittaa yhteen vahvistuvan eduskuntakeskeisen parlamentarismin kanssa?

Tämän kysymyksen äärelle päästään tuoreessa teoksessa Presidentin valta (WSOY 2009), joka jättää kuitenkin suoraan vastaamatta – ehkä viisaasti.

Ajankohtaiseen keskusteluun valtiosäännön uudistamisesta ja presidentin valtaoikeuksien tulevaisuudesta kirja silti antaa hyödyllistä raaka-ainetta.

Tekijät edustavat suomalaisen politiikan tutkimuksen kokenutta kärkeä. Emeritusprofessorit Tuomo Martikainen ja Jaakko Nousiainen ovat valtio-opin tunnustettuja auktoriteetteja. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg on johtanut monien valtiosääntöuudistusten valmistelua. Ryhmän nuorin jäsen, maisteri Päivi Tiikkainen, tekee valtio-opillista jatkotutkimusta.

Presidentin valtaa punnitaan arvioimalla, miten kukin presidenteistämme on käyttänyt vaikutusvaltaansa itsenäisen Suomen historian käännekohdissa. Valitut Suomen historian käännekohdat – “kansalliset selviytymisprojektit”, kuten tekijät niitä nimittävät – käydään läpi tasavallan presidenttien vallankäytön kautta, valtio-opin käsitteellisten silmälasien lävitse.

Tekijät jakavat presidenttiyden viiteen vaiheeseen: muotoutuminen, kriisiaika, vakiintuminen, irtaantuminen ja uudelleen muotoutuminen.

Kriisiaika ja sodasta selviytyminen määrittivät Kyösti Kallion, Risto Rytin ja C. G. E. Mannerheimin presidenttiyttä. Vahva presidenttiys alkoi J. K. Paasikiven valinnasta ja päättyi Urho Kekkosen väistymiseen. Mauno Koiviston aikana siirryttiin parlamentarismin suuntaan. Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat edustaneet kansanpresidenttiyttä, kumpikin omanlaistaan.

Jaottelu vaikuttaa perustellulta, vaikka se on osin (toivotusta) lopputuloksesta käsin rakennettu.

Pyrkiessään tasapainoilemaan kansanpresidenttiyden ja eduskuntakeskeisen parlamentarismin välillä tekijät ovat saaneet aikaiseksi eräänlaisen kansanpresidentin käsikirjan, jota sävyttää taustalla soljuva, parlamentarismin merkitystä korostava pohjavire.

Erityiseen arvoon tutkimuksen valossa nousee ensimmäinen presidentti Ståhlberg. Vuoden 1919 valtiosääntötaistelu ratkesi tasavaltalaisten voitoksi, kun keskustaliberaali näkemys Saksan tappion jälkeen voitti kuningasvaltaa kannattaneen oikeiston. Tasavallan takana oli kansan enemmistö: työläiset, keskiluokka ja talonpojat. Ståhlberg pyrki luomaan nuorelle tasavallalle vakaat valtiolliset olot ja muokkaamaan sen poliittista järjestelmää parlamentarismin varaan. Näissä tavoitteissa hän pitkälti onnistuikin.
Ståhlbergin ulkopoliittisia ansioita on yleensä vähätelty, vaikka siihen ei ole perusteita. Tarton rauha, suhteet Neuvosto-Venäjään, Itä-Karjalan kysymyksen ja Ahvenanmaan aseman ratkaisu sekä suhteet Ruotsiin olivat ulkopoliittisesti välttämätöntä kansakunnan rakennustyötä, josta Suomi selviytyi 1920-luvun ensi puoliskolla jälkikäteen katsoen hyvin, vaikka sisäpoliittinen kamppailu maan ulkopolitiikan suunnasta oli kovaa.

Yksi kirjan kantavia teemoja on presidentin ja pääministerin suhde, joka oli pitkään parlamentaarinen. Rytistä lähtien pääministerit veivät asiajohtajuuden mukanaan presidentinlinnaan, erityisesti ulkopolitiikassa, minkä joustava valtiosääntö mahdollisti. Kuvaus Porkkalan palautuksen ratkaisseesta Paasikiven Moskovan-matkasta 1955 olisi herkullinen, ellei ulkoministeri Johannes Virolaisen syrjäyttäminen matkalta ja sen poliittisista saavutuksista olisi ollut parlamentarismin kannalta pitkän päälle rappiollista.

Vahvan presidenttiyden kausi huipentui 1970-luvulla, kunnes Koivisto presidentiksi noustuaan palautti valtasuhteita ståhlbergiläisemmälle kannalle, vaikka itsekin oli ollut vahva pääministeri. Ympyrä sulkeutui?

Kirja tarjoaa punnittua historiallista analyysia ja antaa siten eväitä asiallisen keskustelun käymiseen valtiosäännön uudistamisesta. Silti siitä ei löydy suoraa kannanottoa ajankohtaiseen keskusteluun, ehkä tarkoituksella.

Tämä selittyy osittain tutkimusmenetelmään sisältyvällä jännitteellä. Ensin todetaan, että “arvioinnin mitta on presidentin vaikutus lopputulokseen”. Heti perään sanotaan, että sitä voisi “soveltaa myös pääministerin tutkimukseen”.

Voidaanko nykyaikaista kansanpresidenttiä arvioida pääministeriin soveltuvilla kriteereillä? Eikö presidentin onnistumiselle pidä hakea toisenlaisia kriteereitä, ellei haluta palata Paasikiven ja Kekkosen aikaan ja vahvaan presidenttiyteen? Sellaisia, kuten Suomen kansainväliseen aseman vahvistuminen, kansanvaltaisen järjestelmän kehitys ja oikeusvaltion luotettava toiminta? Tähän suuntaan esimerkiksi Saksan liittotasavallan presidenttiys on kehittynyt.

Tutkimus olisi voinut hyötyä eurooppalaisesta vertailusta. Yleensä Länsi-Euroopassa, Ranskaa lukuun ottamatta, vallitsee sangen puhdasverinen parlamentaarinen järjestelmä. Toisaalta itäisen Keski-Euroopan maista löytyy useita sekajärjestelmän maita, joissa parlamentaarinen ja presidentillinen vallankäyttö painottuvat eriasteisesti ja eri tavoin: esimerkiksi Puola, T ekki, Kroatia, Serbia ja Ukraina. Katsoi asiaa miten päin tahansa, läntinen parlamentaarinen järjestelmä on kansanvallan kannalta vakaampi.

Tutkijoiden pulma onkin sama kuin valtiosäännön uudistajien ja valistuneen kansan. Presidentille asetetaan suorassa kansanvaalissa sellaisia yhteiskuntapoliittisia odotuksia, joita hän ei nykyisen valtiosäännön vallitessa mitenkään kykene täyttämään, vaikka poliittinen jonglööri olisi. Mutta kuten tekijät toteavat, “parlamentarismin ulkopuolelta ei ole enää mahdollista nousta kansakunnan todelliseen poliittiseen johtajuuteen”.

Tämä on saanut monet kysymään: jos presidentin tosiasialliset valtaoikeudet kokonaan leikataan, onko vielä perusteita suoraan kansanvaaliin? Siihen esitetään heti vastakysymys: kun kansa ei ole innostunut tinkimään suorasta vaalista, pitäisikö presidentin valtaoikeuksia leikata lainkaan nykyisestään?

Valtiosääntöä uudistettaessa onkin syytä pohtia näitä poliittisen järjestelmän perimmäisiä kysymyksiä. Yksinkertaisia vastauksia kannattaa välttää.

Yhtälö ei silti ole mahdoton ratkaistavaksi. Jos presidentti-instituutio halutaan säilyttää, kuten on syytä olettaa ja mikä voidaan hyvin perustella, presidentillä tulee olla jatkossakin ulkopoliittista valtaa. Presidentti on ollut ulkopolitiikassa sekä tärkeä toimija että kansallinen reservi. Joustavasta valtiosäännöstä on historian kokemusten valossa ollut enemmän hyötyä kuin haittaa.

Toisaalta Euroopan unionia koskevassa päätöksenteossa rajanvetoa valtioneuvoston ja presidentin välillä on aihetta selkiyttää, vaikka rajaa ei ole helppoa saada aivan kristallinkirkkaaksi. EU:n ulkopoliittista toimintakykyä vahvistava Lissabonin sopimus antaa selkiyttämiseen lisää perusteita, kunhan se astuu voimaan.

Kirjan luettua jää päällimmäiseksi tuntemus, että presidentti Koiviston kaudesta lähtien toteutettu parlamentarismin asteittainen vahvistaminen on edelleen mahdollista ja varsinkin asiallisesti perustelua. Paineet uudistuksen vesittämiseen ovat kuitenkin kovat ja tulevat monelta taholta, joten mitään takeita parlamentaarisen kehityksen jatkuvuudesta ei ole.

Olli Rehn

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen alalta väitellyt filosofian tohtori ja EU:n komission jäsen.