Museot: Kulttuurin pelastajia vai ryöväreitä?

SK:n toimitus
Mielipide 20.7.2009 07:00

Historian eri vaiheissa maastavietyjä taideaarteita vaaditaan palautettavaksi. Myös Suomen on syytä pohtia toimiensa eettisyyttä, kirjoittaa Max Arhippainen.

Uusi Akropolis-museo kiihdyttää kiistaa taideaarteiden omistuksesta ja muinaisesineiden siirtämisen oikeutuksesta. Parthenonin friisi on tunnetuin esimerkki tästä eettisestä ongelmasta. Mutta siihen törmää kaikkialla – myös Suomessa.

Monen mielestä yksi maailman suurimpia varaskätköjä löytyy Great Russell Streetiltä Lontoossa. Toisten mielestä British Museum kuuluu hienoimpiin ja edustavimpiin maailman kulttuurihistoriaa kuvaaviin kokoelmiin, jonka esineistö on pelastettu varmalta tuholta tulevien sukupolvien nähtäväksi.

Ateenan Akropolis-kukkulan Parthenon-temppelin marmorit ovat lähes kahdensadan vuoden ajan olleet museon kiinteän näyttelyn hienointa ydintä.

Kreikka oli Ottomaanien valtakunnan osa 1800-luvun alussa. Vuonna 1800 Iso-Britannian sikäläinen suurlähettiläs lordi Thomas Elgin sai viranomaisilta luvan viedä ”muutaman veistoksen” Kreikasta.

Toimelias Elgin käytti annettua tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi sahata irti 75 metriä alun perin 160 metrisestä temppelifriisistä ja kuljetti sen kotiin Englantiin. Lordin jouduttua taloudellisiin vaikeuksiin marmorit päättyivät kansallismuseoon.

Teko raivostutti jo aikalaisetkin, heidän joukossaan tunnetun Kreikan-ystävän, runoilija lordi George Byronin.

Lordi Elgin sen sijaan katsoi, että hän pelasti marmorit. British Museum puolustaa edelleen tätä kantaa.

Kreikkalaisille marmoreista on tullut tärkeä kansallisen identiteetin symboli. Kulttuuriministeri Melina Mercouri aloitti 1981 näkyvän kampanjan niiden palauttamiseksi. Kreikkalaiset ovat viisaasti välttäneet ajamasta asiaansa puhtaasti oikeudellisin keinoin. He pyrkivät saamaan asialleen kansainvälisen moraalisen tuen.

Sain kerran itse havaita, miten määrätietoisesti asiaa ajetaan. Kirjoitin lyhyen pääkirjoituksen Huvudstadsbladetiin, jossa yhdyin kreikkalaisten vaatimuksiin. Kreikan suurlähetystön mukava kulttuuriattasea tarjosi pian lounaan asiansa uudelle tukijalle.

Ateenassa avattiin kesäkuun lopussa uusi Akropolis-museo. Britit ovat painottaneet, että kreikkalaiset eivät pysty säilyttämään marmoreita turvallisesti ja arvokkaasti. Tämä ei enää päde uudessa museossa, jossa mielenosoituksellisesti on varattu tilaa friisin puuttuville osille.

Myös maailman muissa suurissa museoissa on kasoittain kiistanalaisia museoesineitä, joita on viety maasta toiseen sotasaaliina tai muulla tavoin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset veivät aarteita valloittamiltaan mailta. Sotaonnen käännyttyä neuvostoliittolaiset antoivat potut pottuina. Venäläisten museoiden länsimaisista kokoelmista osa on tätä perua.

Palauttamisvaatimukset ovat lisääntyneet kaikkialla. Uusimpien laittomien hankintojen purkamisessa on päästy eteenpäin. Amerikkalainen Getty-museo sopi 2007 italialaisten viranomaisten kanssa hämärissä oloissa markkinoille tulleiden esineiden palauttamisesta.

Suuret museot ovat lisänneet yhteistyötä, niin keskenään kuin esineistöjen alkuperäismaiden kanssa. Vaihto- ja lainaohjelmien kautta esineet tulevat yhä suurempien yleisöjen nähtäväksi, mutta riita muodollisista omistusoikeuksista jätetään sikseen.

Pragmaatikkojen mielestä kreikkalaisten aktiivisuus ja Parthenon-kiistan kärjistyminen voi jarruttaa tätä kehitystä. Museokuraattorit kaivautuvat takaisin vanhoihin puolustuspoteroihin.

Muinaisten taide-esineiden omistusoikeus voi usein olla hyvin epäselvää, vaikka Parthenonin friisin tapaus on melko yksiselitteinen.

Homeroksen teoksista tutun Troijan kaupungin löytäjä, saksalainen Heinrich Schliemann, salakuljetti kulta-aarteen kaivauksista kotimaahansa. Muinainen Troija sijaitsee nykyisessä Turkissa, mutta troijalaisia ei ole enää olemassa. Saksasta aarre katosi toisen maailmansodan lopussa, mutta löytyi yllättäen 1990-luvun alussa venäläisestä museosta.

Ruotsalaiset puolestaan ottivat talteen kaksi Raamattua Prahan valtauksessa 1648 kolmikymmenvuotisen sodan lopussa. Böömissä 1200-luvun alussa kirjoitettu Pirun raamattu on kooltaan maailman suurin keskiaikainen käsikirjoitus. Se sisältää Raamatun lisäksi vanhimman olemassa olevan historiankirjoituksen Böömistä. Se on selvästi enemmän osa Tshekin kulttuuriperintöä kuin Ruotsin.

Hopearaamattu on puolestaan evankeliumikirja, joka on kirjoitettu käsin gootin kielellä Ravennassa 500-luvulla. Gootteja ei enää ole, ei Ravennassa eikä muualla. Kirja oli ehtinyt ollut Prahassa vain pari vuosikymmentä ennen kuin ruotsalaiset veivät sen.

Taide- ja kulttuuriesineiden saalistamiseen törmää myös Suomen historiassa.

Kansantieteilijöiden toiminnasta Itä-Karjalassa sodan aikana on aivan viime vuosiin saakka puhuttu hyvin hiljaisella äänellä. Valtio aloitti tuolloin systemaattisen kulttuuriesineiden talteenottamisen – myös miehitetyillä Aunuksen ja Vienan alueilla. Tutkijat keräsivät niin kansanomaisia käyttöesineitä kuin taidetta ja ikoneja.

Arvokkain esineistö palautettiin Neuvostoliittoon sodan jälkeen, mutta paljon jäi Suomeen. Suuri yleisö on vihdoin voinut tutustua siihen. Viime vuonna Kulttuurien museossa oli näyttely Rajantakaista Karjalaa. Parastaikaa Kansallismuseossa voi tutustua näyttelyyn Ikonit, ihmiset ja sota. Näyttely kertoo ikonien keräämisestä Itä-Karjalassa.

Tutkija Tenho Pimiä julkaisi pari vuotta sitten kirjan Sotasaalista Itä-Karjalasta. Suomalaistutkijat miehitetyllä alueilla 1941-1944. Sama aineisto on hänen tänä syksynä tarkistettavan etnologian väitöskirjansa pohjana.

Pimiä osoittaa, että saaliit olivat luultua huomattavasti suuremmat ja toiminta huomattavasti systemaattisempaa. Hän osoittaa myös, miten tiiviisti projekti liittyi silloisiin Suur-Suomi -haaveisiin. Keskeinen tavoite oli osoittaa uusien alueiden ”ehdoton kansallinen ja historiallinen yhteenkuuluvuus” Suomen kanssa.

Tutkijoita ohjasi 1940-luvulla varmasti vilpitön halu pelastaa ja dokumentoida Neuvostoliiton sortamien sukulaiskansojen kansanperinnettä ja ateistisen vihollisen halveksimaa kirkollista perintöä.

Lisäksi kaikkien arkeologien ja kansantieteellisten keräilijöiden peruspuolustus luultavasti pätee: jos suomalaisten keräämää esineistöä ei olisi kerätty, sitä ei enää olisi olemassa.

On kuitenkin rehellistä pohtia myös oman maan toiminnan eettisiä puolia, samalla asteikolla kuin otamme kantaa Parthenonin friisiin, Troijan kulta-aarteeseen tai Uppsalan Raamattuihin.

Max Arhippainen

Kirjoittaja on suomenruotsalainen toimittaja ja ekonomisti.

Keskustelu