Miten käy tärkeimmän työkalumme, äidinkielen?

Profiilikuva
äidinkieli
Teksti
Vesa-Pekka Koljonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yhä harvempi abiturientti taitaa kirjakielen, kertoi hiljattain otsikko Helsingin Sanomissa. Artikkelin kirjoittaja oli ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen sensori Lasse Koskela.

YTL:n normien mukaan “äidinkielen kokeessa tutkitaan, miten kokelas on saavuttanut lukion tavoitteiden mukaisen äidinkielen taidon, erityisesti kirjallisen ilmaisun taidon.”

Tavoitteesta ollaan kaukana. Arvosanat ovat vuodesta 1995 lähtien jatkuvasti heikentyneet ja jopa kolmasosa kokelaista “hallitsee kirjakielen normit vain osittain”.

Koskela valaisee huolestuttavan kehityksen syitä monipuolisesti, mutta ytimenä on se, että 1990-luvun puolivälissä äidinkielen opetusta lukiossa vähennettiin. Kirjoitustaitoa uhkaa rappeuttaa myös nykynuorten toimintaympäristö: tekstiviestit, nettikeskustelut, median seuraaminen.

Me journalistit olemme siis osasyyllisiä. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Niitä löytyy vaikkapa jokapäiväisestä sanomalehdestämme – riippumatta siitä, mikä se lehti on. Tässä jokunen poiminta.

Eräässä lehdessä kommentoitiin Breivik-joukkomurhan norjalaisissa aiheuttamaa reaktiota toteamuksella “norjalaiset puistelivat päitään”.

Molempiako?

Muinaisessa oppikoulussa torjuttiin niin sanotun kaksoispassiivin käyttö. Ei pidä kirjoittaa “tunnutaan ajateltavan” vaan “tuntuu ajateltavan”. Millähän termillä pitäisi nimetä lehdissä yleistynyt muoto “tunnutaan ajattelevan”?

Enää ei suositella ihmisiä olemaan oma itsensä vaan “omia itsejään”.

Panna-verbihän on ollut pannassa jo kauan ja on ilmeisesti jo varattu vain siihen yhteen tarkoitukseen. Vanhan liiton kielipoliisin silmä ei silti millään tahdo tottua siihen, että kirjeitä laitetaan postiin tai asioita pistetään merkille tai korvan taakse. Toivottavasti ei satu pahasti.

Kuin itsestään syntyy myös kirjoitusmuotoja, joilla ei ole järjellistä perustetta. Yksi tohelo aloittaa, muut seuraavat perässä.

Esimerkkinä “surffaus”, jota ei liitetä vain vesiurheiluun. Myös netissä voidaan “surffailla”. Mistä tuo toinen äffä on ilmestynyt, kun kantasana on englannin “surf”. Hassua kyllä, en ole törmännyt urheilusivuilla muotoon “golffaus”.

Ihmeen sitkeästi toimittajien teksteissä pyörivät piintyneet, mutta väärät kielikuvat. Toimittajien kommenteissa puolueiden tai poliitikkojen kurssia “reivataan” vuodesta toiseen, vaikka reivaamisella ei ole mitään tekemistä navigoinnin kanssa. Kyse on purjepinta-alan pienentämisestä tuulen mukaan.

Toinen syöpä on “katkera kalkki”, jota juotetaan ahkerasti varsinkin kisansa hävinneille urheilijoille. Mutta nukahtaa se Homeroskin.

Arvovaltaisen lehden pääkirjoituksessa, jossa käsiteltiin Dominique Strauss-Kahnin raiskaussyytettä, kirjoitettiin näin: “Presidentti Nicolas Sarkozyn johtama oikeisto on ilakoinut vasemmiston vaikeuksista, mutta voi joutua nielemään karvasta kalkkia.”

Se voi olla hankalaa, sillä kalkki (lat. calix) ei ole mitään litkua vaan astia, esimerkiksi sellainen, mistä nautitaan ehtoollisviini ja josta Sokrates kulautti viimeisen huikkansa. Sisältö todennäköisesti maistui karvaalta.

Lasse Koskela toteaa alussa mainitussa kirjoituksessaan: “Suomessa tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa yleiskieltä. Heitä on entistä vähemmän. Jotakin pitäisi varmaan tehdä.”

Niinpä. Mutta ei hyvältä näytä.

Opetusministeri Jukka Gustafsson hämmästytti viimeviikkoisessa Presidenttifoorumissa lupaamalla tuntijakouudistuksen, joka vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa.

Liikuntatunteja pitää lisätä, ettei kaikista kakaroista tule läskejä, matematiikkaa pitää lisätä, että pärjätään teknologiakisassa, uusia kieliä pitää oppia kansainvälistä kauppaa varten.

Tuntijako on kuitenkin nollasummapeliä.

Mitenkähän siinä rytäkässä käy tämän tärkeimmän työkalumme, äidinkielen?

Kirjoittaja on lehdistöneuvos, eläkkeellä oleva päätoimittaja.