Missä rehelliset valtiomiehet? Tosiasioiden kieltäminen EU:ssa aiheuttaa hankaluuksia

Mielipide 17.8.2012 07:30
Kuvitus Outi Kainiemi.

Integraatio on itseään vahvistava prosessi. Kun on ottanut yhden askeleen, seuraava tuntuu luontevalta tai jopa välttämättömältä. Syveneminen jatkuu, kunnes se kärjistyy omaan mahdottomuuteensa.

Jossain vaiheessa on tunnustettava, että euroalueen kansantalouksien ja poliittisten kulttuurien erot ovat liian suuret yhä tiivistyvään yhteiselämään ja -vastuuseen, mutta vielä siihen ei olla kypsiä. Nyt euroalue on kuin keskeneräinen rakennus, jonka rakennuttajat eivät halua sitä purkaa eivätkä uskalla kerätä rahaa sen loppuunsaattamiseen. Ylläpito aiheuttaa vähän väliä kuluja, joiden maksamisen perusteluksi selitetään vielä suurempia kuluja, jos ei tehdä mitään.

Toistaiseksi euroalue jatkaa tiivistymistään kuilun partaalla minimaalisin ja viime tingassa otetuin, mutta samaan suuntaan vievin askelin. Päättäjät kertovat pystyttävänsä viimeistä, pitävää palomuuria vain joutuakseen toteamaan, että hetken päästä tarvitaan seuraava muuri.

Euroopan unioni näyttää palapeliltä, jossa jotkut palat ovat aina väärissä paikoissa. Kun paloja siirrellään kohdalleen, paljastuu virhe toisessa paikassa. Näin siksi, että poliitikot kieltäytyvät näkemästä tai ainakin kertomasta, miltä näyttää ehjä kokonaisuus, siis liittovaltio. Jotta palat saisi kohdalleen, pitäisi ymmärtää ja tunnustaa, millainen on toimiva järjestelmä. Sellaista suunnannäyttäjää ei johtavien eurooppalaisten poliitikkojen joukossa nyt ole.

Kutakin siirtoa perustellaan osatotuuksilla. Esimerkiksi Euroopan pankkiunioni on osa ratkaisua, mutta ei ratkaisu. Se ei lopeta tulonsiirtoja, vaan siirtää ne veronmaksajilta pankkien asiakkaille, siis paljolti samoille maksajille. Pankkiunionia perustellaan USA:n tarjoamalla esimerkillä, mutta tätä mallia ei voi syödä kuin rusinoita pullasta.

USA:ssa liittovaltion ja osavaltioiden taloudelliset suuruussuhteet ovat toisinpäin kuin Euroopan unionin ja jäsenvaltioiden vastaavat suhteet. USA:n esimerkin mukaan EU:n budjetin pitäisi olla noin 25 prosenttia bruttokansantuotteesta nykyisen noin yhden prosentin sijasta. Eurobondit torjutaan, mutta maailma on täynnä dollaribondeja. USA:n pankkiunionin rakentaminen aloitettiin siirtämällä osavaltioiden velat liittovaltion piikkiin.

Euroopan pankkiunioni ei vapauta yhteisvastuusta. Perustettavien yhteisten suojarahastojen kartuttaminen on niin hidasta puuhaa, että ainakaan tällä vuosikymmenellä edes veronmaksajat eivät voi huokaista helpotuksesta. Euroopan keskuspankille on varattu keskeinen rooli uudessa pankkiunionissa, mikä korostaa EU:n kahtiajakoa. Tällä on erityisen suuri merkitys Suomelle, koska täällä on merkittävä asema pankeilla, joiden kotivaltion keskuspankki ei ole EKP:n jäsen.

Euroalueen kehityksessä ei ole näköpiirissä mitään vakaata loppuratkaisua ennen jäsenvaltioiden itsenäisyyden tuntuvaa vähenemistä vielä nykyisestäänkin. Valtio- ja oikeusoppineet voivat väitellä järjestelmää kuvaavista käsitteistä, mutta olennaista on, kuka tekee suuren osan merkittävistä päätöksistä.

Kansalaiskeskustelussa liittovaltio antaa aivan oikean mielikuvan siitä, mihin mennään. Paljon nykyistä vähäisemmälläkin yhteisvastuulla Euroopan unionin perussopimusta oltiin nimittämässä perustuslaiksi. Äänestäjien pelossa poliitikkojen oli peiteltävä todelliset tavoitteensa laimeampaan muotoon.

Euroopan unionin integraation syveneminen etenee kriisistä toiseen, koska poliittiset päättäjät eivät uskalla ottaa riittävän isoa askelta pelätessään, että kansalaiset vastustavat sitä, mihin heitä viedään. Tosiasioiden kieltäminen aiheuttaa suuria taloudellisia menetyksiä ja pahan vajeen demokratiassa. Ne molemmat ja varsinkin yhdessä voivat synnyttää kovan, jopa käänteentekevän vastaiskun.

Pienten askelten politiikkaa on perusteltu sillä, että ilman kulloistakin toimenpidettä olisi ajauduttu finanssikriisiin ja bruttokansantuotteesta olisi menetetty niin ja niin monta prosenttia. Tämän rinnalla olisi kerrottava, paljonko menetetään loputtomalta näyttävän taantuman seurauksena, kun ongelmille ei esitetä uskottavaa ratkaisua.

Poliitikot voivat tehdä riittävän suuria päätöksiä vain kansan tuella. Sitä ei saa, ellei sitä pyydä. Käytännössä on varmaan vaikea formuloida se kysymys, mikä äänestäjille esitetään.

Olennaista on kuitenkin se, että poliitikot pelkäävät kansalaisten äänestävän väärin, muotoiltiin kysymys miten tahansa. Mistä löytyvät ne jäsenmaiden poliittiset johtajat, jotka luottavat kykyynsä saada kansalaiset ymmärtämään omaa parastaan?

Eduskunta epäilemättä edustaa kansanvaltaa. Mutta kun se ei riittänyt päätettäessä liittymisestä Euroopan unioniin, miten kansanäänestys voidaan välttää paljon itsenäisyyttä rajoittavammasta ja yhteisvastuuta lisäävämmästä euroalueeseen kuulumisesta? Melkoinen konsensus näyttää vallitsevan siitä, että Natoon mennään vain kansanäänestyksen kautta, mutta liittovaltioon liu’utaan ilman eduskunnankaan tietoista päätöstä. Eikö olisi hyvä saada kansan kiistaton tuki sille tielle, jonka eduskunta on valinnut? Sen jälkeen ei tarvitsisi kiivaasti kinastella kaikista uusista päätöksistä.

Kun railo euroalueen ja muun EU:n välillä levenee, suomalaiset joutuvat miettimään, kumpaan leiriin haluamme kuulua. Euroalueeseen liityttiin ensisijaisesti poliittisin perustein, mutta silloin tuskin ymmärrettiin, kuinka syvällistä valintaa kahden läntisen Euroopan välillä päätös merkitsi. Nyt on myös mahdollisuus vertailla kahta taloudellista vaihtoehtoa käytännössä.

Suomen valinta valuutta-alueeseen tai muuhun unioniin kuulumisesta ei voi perustua Suomen painoarvoon Euroopan ytimessä, vaikka jotkut innokkaimmat federalistit voivat tietysti näin ajatella. Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt tarjoaa kiehtovan esikuvan omaa paikkaansa petaavalle kunnianhimoiselle poliitikolle. Isänmaallinen poliittinen johtaja miettii ja kertoo, mitä Suomen hyväksi on tehtävissä, kun Euroopan integraatio etenee suomalaisten mielipiteistä riippumatta. Pelkkä ajopuu meidän ei tarvitse olla. Voimme jopa valita, missä virrassa uimme.