Millä erottaa konservatiivit liberaaleista?

Mielipide 4.2.2012 13:01

Äänestää tässä pitäisi – mutta ketä? Vaalien iso uutinen oli vasemmiston ehdokkaan putoaminen toiselta kierrokselta. Onko jako oikeistoon ja vasemmistoon menossa uusiksi kun teollisuustyöväki harvenee? Onko meillekin tulossa jonkinlainen jako konservatiiveihin ja liberaaleihin, ja mitä se tarkoittaisi?

Politiikan tutkija George Lakoff väittää, että ihmiset ajattelevat politiikkaa perheenä. Konservatiivit haluavat vahvaa isää, joka pitää kuria ja järjestystä. Liberaalit kannattavat pehmoisää, joka rohkaisee ja auttaa.

Sauli Niinistö (kok) ja Pekka Haavisto (vihr) istuvat tähän jakoon kohtuullisen hyvin. Niinistö on kunnostautunut jämäkkänä valtiovarainministerinä ja puhemiehenä, joka leikkasi valtion budjettia ja paimensi ensin kansaa ja sitten kansanedustajia talouskuriin. Haavisto taas on sovitteleva ja rohkaiseva rauhanneuvottelija, joka kantaa huolta sosiaaliturvasta.

Vaaleissa erot himmenivät, kun taistelun tiivistyessä kumpikin yritti kalastaa ääniä vastapuolen tontilta. Haavisto puhui jämäkästi ja asiantuntevan oloisesti armeijan taistelutaktiikoista ja asejärjestelmistä. Niinistö taas kantoi syvää huolta syrjäytymisestä, nuorista ja ihmisoikeuksista.

Koska politiikassa on helppo puhua yleisesti kauniita, yritin löytää ehdokkaiden eroja kuvaavan konkreettisen kysymyksen. Lakoff väitti, että Yhdysvalloissa konservatiivin ja liberaalin eron saa selville yhdellä kysymyksellä: hyväksytkö ruumiillisen kurituksen lapsesi kasvatuksessa?

Mikä se kysymys olisi tässä vaalissa?

Suuntasin etsinnät presidentin työn ytimeen: ulkopolitiikkaan. Siellä tärkeitä ovat kahdenväliset yhteydet EU:n ulkopuolisiin maihin, erityisesti naapuri Venäjään ja talousmahti Kiinaan, joista kumpikaan ei ole ihmisoikeuksien ja demokratian kukkanen. Ulkopolitiikassa konservatismi voisi merkitä perinteistä reaalipoliittista kansallisen edun ajamista, liberalismi taas ihmisoikeuksien painottamista.

Ehdokkaiden eroja kuvasi vaalikamppailuissa ehkä parhaiten yksi kysymys, jossa heidän eronsa näkyi selvästi: suostuisiko ehdokas presidenttinä tapaamaan Dalai-laman?

Nobelin rauhanpalkinnon saanut Dalai-lama haluaa vuoropuhelua Tiibetin tilanteesta. Buddhalaisena munkkina hän sitoutuu väkivallattomuuteen eikä vaadi Tiibetin irtautumista Kiinasta, keskustelu autonomiasta riittäisi.

Kiinalle Dalai-lama on vaarallinen, koska Neuvostoliiton hajoaminen väikkyy kauhukuvana maan johtajien silmissä. Kun maa on täynnä erilaisia vähemmistökansoja ja poliittista liikehdintää – viime vuonna Kiinassa oli arviolta 150 000 mielenosoitusta – Kiina pelkää, että Dalai-lama voi innostaa muitakin kuin tiibetiläisiä.

Dalai-laman tapaaminen on hiertänyt kivenä presidenttien kengässä, pelkkä juttuhetki on ollut liikaa Suomen presidenteille. Edes Tarja Halonen ei suostunut häntä tapaamaan. Siksi onkin kiinnostavaa, että Haavisto kampanjassaan ilmoitti tapaavansa Dalai-laman, Niinistö ei.

Niinistö myös muotoili kieltäytymisensä reaalipoliittisesti. Kuten hän perusteli heti ensimmäisellä kierroksella: ”Siitä on tullut Kiinan ärsytyskynnyksen mittaustapa. En yleensä anna aihetta tällaisiin mittauksiin, joten tuskinpa tapaisin.” Siis ihmisoikeuksia ei kannata tukea, jos se ärsyttää maailmanpolitiikan mahtimaata.

Haavisto taas teki vastauksellaan selvää eroa Haloseen ja Niinistöön, mutta myös Paavo Väyryseen (kesk) ja Paavo Lipposeen (sd). Tämä pieni ero selittää sitä, miksi Haavisto on toisella kierroksella. Politiikassa puhaltaa valtapuolueiden vastainen henki, joka on näkynyt monenlaisena liikehdintänä eri puolilla maailmaa. Se ei ole kanavoitunut vanhaan tapaan vasemmiston voitoksi, vaan erilaisiksi kansanliikkeiksi. Haaviston nousu ammentaa tästä hengestä – samaan tapaan kuin perussuomalaiset viime vaaleissa.

Ehdokkaista löytyi nimittäin eräs toinenkin, joka oli ainakin alustavasti myönteinen tapaamiselle. Timo Soini (ps) kertoi, että olisi harkinnut asiaa vakavasti.