Miksi vanhusasia on poliitikoille niin vaikea?

Nyt kun pieni mutta urhoollinen Suomi on hoitanut Kreikan velkasaneeraukseen, houkutellut hulttiomaat tukemaan pankkejaan ja auttanut ERVV:n vivuttamisessa, on aika hoitaa kotihommat.

Työmarkkinat ovat enemmän tai vähemmän käymistilassa, koulut homeessa ja päiväkotilapset pulassa, kun joka kersalle ei riitä omahoitajaa. Kuntiakin pitäisi harventaa, työuria pidentää ja huuhaaopintojen tarjoamista tiukentaa.

On siinä tekemistä. Mutta jos priorisoitaisiin. Sanalla on takavuosilta hieman huono kaiku, mutta yritetään.

Vanhustenhoidon huonosta tilasta on puhuttu jokunen vuosikymmen.

Selvityksiä on tehty kasapäin, uusia ohjeita ja määräyksiä on annettu, mutta huono tilanne aina vain huononee. Kertomukset hoitolaitosten arjesta ovat kauheata luettavaa – onpa meistä monella aivan omakohtaisiakin tietoja vanhojen sukulaisten ja tuttujen kokemuksista.

Hallitusohjelmassa on maininta vanhuspalvelulain aikaansaamisesta.

Lakiluonnos oli valmis päätettäväksi jo edellisessä hallituksessa, mutta nykyinen peruspalveluministeri haluaakin sen ”todella järeään tarkasteluun”. Siis aletaan alusta.

Toisaalta, ei laki takaa mitään. Ei edes perustuslaki. Se sanoo esimerkiksi, että ”jokaisella on oikeus turvallisuuteen…” ja ”ketään ei saa kohdella ihmisarvoa loukkaavasti…”

Ote 30 vuotta vanhustenhuoltolaitoksessa työskennelleen hoitajan nettikirjoituksesta: ”Minä toivon äkkikuolemaa kotona. Teen kaikkeni, etten joudu kunnalliseen enkä yksityiseen vanhuspaikkaan ylilääkittynä fossiilina nököttämään ja kuolemaa rukoilemaan. Pakollinen käynti kaikille kansanedustajille ylisuuren vanhainkodin aamuaskareiden aikaan, silloin kun ne pissassa ja ulosteessa lojuvat vanhukset revitään sängyistään ylös ja nostetaan suihkutuoliin lähes alastomina…”

Karmeita tositarinoita eritteissään likoavista vanhuksista voi lukea vanhusasioista vuosikymmeniä puhuneen professori Sirkka-Liisa Kivelän ja tohtori Sari Vaapion kirjoittamassa Vanhana tänään kirjasta, joka ilmestyi syyskuussa.

Miksi tämä vanhusasia on poliitikoille niin vaikea? Siksi, että kyse on rahasta ja sen jakamisesta. Siitä priorisoinnista. Hoitohenkilökuntaa on turha syyttää, sillä ei ole heidän vikansa, että heitä on liian vähän.

Ja pula pahenee.

Ikäluokasta hoitoa ja apua tarvitsevien osuus luonnollisesti kasvaa iän mukana. Suomessa kuuluu yli 75-vuotiaiden ryhmään nyt noin 417 000 kansalaista. Vuonna 2030 heitä on virallisen arvion mukaan 748 000 ja vuonna 2040 jo reilut 826 000. Vaikka kansanterveys yleisesti kohenisikin, vanhusväestön keskimääräinen kunto luonnollisesti huononee sitä mukaa kuin elinaika pitenee.

Huoltosuhde, eli montako huollettavaa eli lasta ja vanhusta on työikäisten määrään verrattuna, heikkenee dramaattisesti. Nyt sataa työikäistä kohti on 50 huollettavaa, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jo 73. Ja työttömät päälle. Samasta kakusta heidänkin siivunsa lohkotaan.

Tästä seuraa, että hoidon ja hoitajien tarve lisääntyy valtavasti. Jo kymmenen-kahdenkymmenen vuoden kuluttua ne, jotka ovat vielä hengissä, ovat nykyistäkin pahemmassa tilanteessa, ellei yhteiskunnan rahanjakoa muuteta ja työikää pidennetä radikaalisti.

Mutta siltä ei nyt näytä, vaikka ei vuoteen 2030 niin pitkä matka ole.

Vai tuntuuko jostakusta, että vuosi 1990 oli kauan sitten?

Jotkut poliitikot tarjoavat ratkaisuksi työperäistä maahanmuuttoa, jotkut eivät mitään. Kuka uskoo, että Suomeen hakeutuu tuhansittain muuttajia, jotka unelmoivat pääsevänsä tänne mummojen ja pappojen pyllyjä pesemään?

Minulla on kätevämpi ja kustannustehokkaampi ratkaisu. Valtio kustantaa jokaiselle ikäihmiselle kapselin, joka auttaa kertaheitolla, kun ahdistaa tai masentaa tai kun jalat eivät enää kanna.