Mustikat ja ikuisuus
Kolumni: Yhä useammasta asiasta on tehtävä oivaltava päivitys, kiteytys ja tallenne, kirjoittaa Hanna Weselius.
Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran tuskastuin luovuuteen. Oli 2000-luvun alun kesäpäivä ja istuin mustikoita poimimassa.
Siinä mekaanisesti marjoja pyöritellessäni pohdin valokuvaa, joka minulla oli tekeillä. Mielessä risteili teemoja ja elementtejä – mustikkatahroja ja ukkosen uhkaa siinä täytyy olla, ajattelin – mutta oli epäselvää, miten kuva konkreettisesti piti tehdä.
Uuvuin täysin ja lysähdin mättäälle.
Minkä takia minun pitää aina ajatella, mitä tästä ja tästä teen, itkin mustikoille. Mitä varten en voi vain katsoa, miten samettinen sininen ihmeellisesti muuttuu käsissäni musteenvioletiksi? Miksen ikinä voi vain olla, miksi mustikoistakin pitää vääntää jokin luomus?