Mikko Mäenpää: Työn ja pääoman kuilu syvenee

SK:n toimitus
Mielipide 16.5.2009 12:00

Uusien palkkausjärjestelmien kehittäminen on työmarkkinakeskustelussa hittituote. Toki järjestelmiä on uusittu aina ajan virtausten mukaisesti, mutta globalisaatio, rakennemuutokset ja kasvavat tuotto-odotukset ovat laittaneet palkkausjärjestelmät aivan uuteen tarkasteluun.

Julkisessa keskustelussa ovat olleet myös johtajien palkitsemisjärjestelmät, viimeksi Fortumin toimitusjohtajan Mikael Liliuksen palkkiot.

Vanha teollisuuspaikkakuntien patruunakulttuuri ja -moraali lähti ajattelusta, että tehtaan johtaja kantaa bisnesvastuun lisäksi yhteiskunnallista vastuuta työntekijöistään ja tehdaspaikkakunnan yleisestä menestyksestä. Suomalaisen yhteiskunnan konsensus rakentui tuolloin vahvasti yhteen hiileen puhaltamisen idealle.

Ekonomistit puhuvat funktionaalisesta tulonjaosta, kun arvioidaan, miten tulot yhteiskunnassa jakaantuvat palkka- ja pääomatulojen välillä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut tasaiselle tulonjaolle palkkojen ja pääoman välillä. Idea on, että sekä palkkatyöllä että yrittämisellä voi luoda menestyksekkään elämän. Tulonjako kuvastaa yhteiskunnan tilaa laajemminkin.

Markkinoiden vapauttaminen, talouden kasvu sekä rahoitus- ja sijoitusbisneksen globalisoituminen loivat pohjan aivan uudelle bisnesmoraalille. Globalisaatio teki mahdolliseksi takoa voittoja maailmalla, jos siihen ei kotimaassa kyennyt.

Samalla sijoittajien kärsivällisyys katosi. Yritysten johdon suhde osakkeenomistajiin muuttui entistä hallitsevammaksi, siirryttiin pitkäjänteisen ajattelun sijaan kvartaaliajatteluun, ja yritysten menestystä arvioitiin pörssikurssien kehityksellä. Markkinat reagoivat ja palkitsivat paitsi reaalituloksista myös odotuksista – joskus perusteettomistakin. Johdon asema muuttui mutta ei ehkä helpommaksi. Syntyi idea johdon palkitsemisesta ja sitouttamisesta uusin menetelmin.

Samanaikaisesti tapahtui moraalin kannalta mielenkiintoinen asia: johdon palkat eriytyivät entistä enemmän yrityksen muiden työntekijöiden palkoista ja mielikuvitus tuotti uusia palkitsemisjärjestelmiä. Kuilu sen kuin kasvoi.

Pitkän taloudellisen kasvun aikana tulonjaon muutokset ja johdon palkkauksen ja palkitsemisen eriytyminen hyväksyttiin. Taloudellinen kasvu kun tuotti hyvää kaikille. Toki kriittisiä puheenvuoroja on käytetty palkka- ja pääomatulojen sekä johdon ja tavallisen palkansaajan tulojen suhteesta. Kasvu kuitenkin peitti yksityiskohdat ja tarpeen kaivella asioita. Palkitseminen oli jotenkin sopusoinnussa kasvun moraalin kanssa.

Talouskriisi paljasti räikeästi kovan kasvun nurjan puolen. Kaikki bisnes ei kestänyt kriittistä tarkastelua, johtajien ratkaisut eivät aina perustuneet nerokkaisiin ajatuksiin ja kasvun turvin oli luotu talouden iso kupla. Tavallinen palkansaaja ei elänyt kuplan varassa vaan reaalitaloudessa.

Globaali talouden kriisi johti koko maailman arjen kriisiin. Yritysten konkurssit, kasvava työttömyys ja epävarmuus tulevasta heijastuvat koko yhteiskuntaan. Talouskriisi on syventämässä moraalista kuilua pankkiirien toiminnan ja tavallisen palkansaajan arjen välillä. Myös kuilu työn ja pääoman välillä voi syventyä.

Johdon palkitsemisjärjestelmien on elettävä ajassa. Niiden pitää olla moraalisesti hyväksyttäviä. Johdon palkkauksen ja palkitsemisen tulee olla jossain järjellisessä suhteessa työntekijöiden palkkaukseen ja palkitsemiseen. Fortumin kriisi kuvastaa moraalista ongelmaa, mutta moraalisillakaan tuomioilla ei saisi olla taannehtivaa vaikutusta. Johdolta voi edellyttää kohtuullisuudessakin enemmän kuin muilta. Johto ei saa sokeutua. Poliittiselta päättäjältä puolestaan on oikeus vaatia muutakin kuin ongelmien sysäämistä piiloon sillä, että yritysjohto erotetaan.

Teksti Mikko Mäenpää

Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja.

Keskustelu

Mäenpää kirjoittaa tuossa paljolti ihan oikein, siis samanmielisesti kanssani. Toisaalta hän jättää huomiotta tuosta n.s. funktionaalisesta tulonjaosta kirjoittaessaan kuinka tuo jakosuhde pääoma- ja palkkatulojen välillä on viime vuosikymmenten aikana muuttunut. Viime vuosikymmeninä n.s tulopolitiikan ja TUPOjen aikana pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut. Ilmeisesti omistavat ja valtaapitävät tahot nykyisin katsovat, että tulopoliittinen teatteri ja TUPOt eivät enää ole riittävä keino tässä suhteessa ja siirtyvät uusiin keinoihin. Maapalloistuneissaolosuhteissa TUPOt tuskin osivatkaan tehokas keino maailmanlaajuisesti toimiville kapitaalikeskittymille. Työ kun voidaan siirtää paikkoihin joissa palkat saadaan pysymään kurissa muillakin keinoilla.

Mitä taas tulee noihin kannustimiin niin meidäthän jo aikoja sitten opetettu siihen, ttä hyvin toimeentulevia kannustetaan antamalla lisää ja huonompiosaisia ottamalla heiltä pois. Eli huippujohtajaa kannustetaan antamalla työnteosta lisää rahaa kun taas työttömiä kannustetaan uhkailemalla tukien poisottamisella. Mitkä ovat ay-liikkeen keinot tässä suhteessa? Tulopoliittisen suhmuroinnin perään itkeminenkö vai innovatiivinen radikalisoituminen?