Mikä kiire meillä on itsenäistyä?

Katri Merikallio
Mielipide 3.7.2009 17:08

Maaliskuisena maanantaina sain hauskan tekstarin tuttavan nuorelta.

”Pohdin tässä juuri kuusi tuntia kynä sauhuten sitä, mitä mahdoit ajatella kirjoittaessasi SK:n kolumnia Itsenäisty tai…?

Hetken kesti ennen kuin ymmärsin, että yli vuoden takainen kolumnini nuorten itsenäistymisestä oli ollut ylioppilasaineen aiheena. Tuntui melkein hämmentävältä ajatella, että kymmenet tuhannet nuoret olivat hetken aikaa joutuneet pohtimaan sitä, miten eri tavalla eri kulttuureissa suhtaudutaan toisten kanssa elämiseen, vastuuseen ja jakamiseen. Ja ettei meidän tapamme ehkä ole sittenkään ole se ainoa oikea.

Hilla Suhonen Muuramen lukiosta kirjoitti aiheesta ylioppilasaineensa ja käsittelee sitä mielestäni monipuolisesti ja kypsästi. Erityisen paljon pidin hänen ajatuksestaan siitä, että ihmisen syvin, kipein halu on sittenkin kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Tässä kolumni Itsenäisty tai…? SK:sta 36/2007:

Esikoinen pakkaa tavaroitaan ja tekee muuttoa pois kotoa. Mieliala on ristiriitainen: on jo aika lähteä, sanoo järkevä suomalaisäiti sisälläni. Toinen ääni kyselee, mikä vimma meillä suomalaisilla on olla niin kamalan itsellisiä.

Intiassa eläessäni ihmettelin naapureitani. Vanhat vanhemmat pyörittivät pikku kauppaa, ja kaupan takana vaatimattomassa omakotitalossa elivät vanhan parin lisäksi perheen kaksi aikuista poikaa vaimoineen ja lapsineen. Yksi miniöistä oli huippupalkkainen hammaslääkäri, toinen opettaja. Pojat olivat molemmat insinöörejä. Kaikki kävivät töissä, mutta kenellekään ei tullut mieleen muuttaa asumaan yksin, tai edes ydinperheensä kanssa.

”Näin on paljon mukavampaa ja helpompaa”, selitti kuvankaunis hammaslääkäri keikutellessaan vuoden ikäistä lasta sylissään. Lapset hoituvat, ruokaa laitetaan yhdessä, telkkaria katsotaan kimpassa ja aina on kotona joku, jonka kanssa vaihtaa päivän kuulumisia.

”Miksi minä haluaisin olla yksin”, hän ihmetteli.

Helsingissä joka toisessa huushollissa asuu yksi ihminen. Hän laittaa ruoan yksin ja katsoo telkkariansa yksin. Kuulumisensa hän vaihtaa kännykän välityksellä, jos vaihtaa. Varmasti monella on laajakin ystäväverkosto ja vilkas seuraelämä, mutta monella ei ole.

Meidän silmissämme jo opiskelijan pitää asua omillaan ja pärjätä yksin. Muualla maailmassa on selvä, että nuori on osa perhettään kunnes oikeasti itsenäistyy. Espanjassa opiskelijoista 69 prosenttia asuu kotonaan, meillä viisi prosenttia.

Ja sitten me ihmettelemme, miksi niin moni opiskelija masentuu ja ahdistuu: rahat eivät riitä, pitää käydä töissä, opinnot jäävät kesken tai venyvät. Tutkimukset osoittavat, että juuri toimivat sosiaaliset verkostot ovat kaikkein tehokkain keino ehkäistä masennusta. Eikö perhe olisi näistä verkostoista se luontevin?

Jos nyt yrittäisin selittää intialaisille naapureilleni, miksi lapseni muuttaa pois kotoa, vaikka ei ole pakko, en usko että keksisin mitään erityisen hyvää syytä.

Voisin yrittää selittää, että meillä pidetään jotenkin nolona sitä, jos 21-vuotias asuu yhä kotona ja että itsenäistyminen on meistä suomalaisista tosi tärkeää. Muutenhan voisi vaikka… Niin mitä?

En usko että intialainen naapurini ymmärtäisi. Enkä taida ihan ymmärtää itsekään.

Keskustelu

Monet nuoret sanovat että vanhempien kanssa alkaa tulla toimeen vasta kun on ottanut etäisyyttä muuttamalla pois kotoa -mutta miksi sitten välit ovat niin usein huonot? Ja mitä esim. Intiassa tehdään toisin että siellä viihdytään hyvin yhdessä? Ei omien vanhempien kunnioittaminen pelkän tavan vuoksi oikein istu omaan ajattelutapaan, mutta molemminpuolinen kunnioitus toista kohtaan ihmosenä olisi tietysti ihanne. Juurtaako tämä into lähteä kotoa lapsuuteen, esimerkiksi siihen tyypilliseen suomalaiseen tapaan, että juhlissa lapset istutetaan ”omaan pöytäänsä” eikä heitä/heidän mielipiteitään noteerata, joka luo tunteen ”toisen luokan kansalaisuudesta”?
(Tämä ei tarkoita sitä että lapset olisivat määräysvallassa tasavertaisia aikuisten kanssa, mutta curlingvanhemmuuden tai pelkän auktoriteettivanhemmuuden sijaan lapselle opetettaisiin sekä oikeuksia että velvollisuuksia)

Harvoissa tuntemissani suomalaisissa perheissä perheenjäsenet todella keskustelevat keskenään. Kun ei kunnolla tunneta toisiaan niin on ollut aika helppo lähteä.

Muutin kotoa pois kaksikymppisenä opiskelemaan ja tekemään töitä. Kahdeksan vuoden kuluttua muutin takaisin kotiin ja perustin oman yrityksen, jonka toimisto sijaitsee samassa osoitteessa. Ihmisten asenteet tätä järjestelyä kohtaan ovat outoja. Kyselevät jopa ihan suoraan mielenterveydestä, että miten psyyke kestää kotona asumista. Siis miten psyyke kestää sitä, että on sama osoite kuin vanhemmilla? Suomalaisten arvoissa on jotain todella vinoutunutta, kun omaa taloa/asuntoa pidetään niin ehdottomana statussymbolina, että ilman sitä on automaattisesti narkomaani tai mt-kuntoutuja. Minä asun vanhempineni suuressa talossa, jossa meille kaikille on tilaa. Tämä ei ole ongelma kenellekään meistä, mutta yhteiskunnalle se näyttää olevan jatkuva huolen aihe.