kirjeitä 05.01.2018 06:00

Metsiä pitäisi hoitaa kestävästi avohakkuiden sijaan

Metsätieteen ja metsänhoidon professori, pääministeri A. K. Cajander totesi 1937, että kulttuurivaltion velvollisuuksiin kuuluu luonnonsuojelu. Toimiessaan Metsähallituksen johtajana Cajander piti tärkeänä, ettei hakkuissa vaaranneta metsäluonnon kestävyyttä.

Sotakorvausten, sodan hävityksen ja evakkojen asuttamisen vuoksi oli suuri rahantarve. Tämän vuoksi siirryttiin voimaperäiseen metsätalouteen, johon kuuluivat laajat avohakkuut ja puuston keinollinen uudistaminen. Vaihtelevaan metsäluontoon kohdistettiin yksi ainoa laillisesti hyväksytty, kaavamainen toimintalinja. Ideologiasta on tullut metsäammattilaisten uskonkappale.

Tehometsätalous on synnyttänyt jatkuvia kiistoja, kun suojelijat ovat yrittäneet saada edes pienen osan Suomen luonnon- ja kulttuuriperinnöstä säästetyksi. Kiistoilta olisi vältytty, jos metsiä olisi hoidettu aidosti kestävästi, niin että luonnon monimuotoisuus ja metsän virkistyskäyttö olisi otettu huomioon.

Avohakkuu ja sen jälkeinen taimien istutusta varten tehtävä maanmuokkaus, ojitus ja lannoitus ovat kovakouraista menettelyä, joka tekee liikkumisen mahdottomaksi ja vapauttaa ilmaan huomattavasti suuremman määrän hiilidioksidia kuin puustoon on sitoutunut. Avohakkuu on kielletty Saksassa, Sloveniassa ja Kiinan luontaisesti syntyneissä metsissä, mutta meillä se on päämene- telmä. Monet eivät edes tiedä jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdosta, sillä metsäammattilaiset eivät sitä useinkaan esittele. Seurauksena on jo nyt noin 800 metsälajin uhanalaisuus. 

Sesse Koivisto
Biologi, Helsinki

 

Peruskoulu-uudistus kompasteli pahasti

Yrjö Larmolaa on syytä kiittää toteamuksesta, että peruskoulu on ollut menestys (SK 49/2017).

Itse kuuluin siihen aktivistien joukkoon, joka näki ja halusi korjata vanhan kansakoulujärjestelmän puutteet. Se jakoi lapset 10–11 vuoden ikäisinä kahteen kastiin: niihin, jotka ”pääsivät” ja toisaalta niihin, jotka ”jäivät” vaille mahdollisuutta edetä opin tiellä. Tämä koski kipeimmin maaseudulla asuvia ja muun muassa työläisperheiden nuoria.

Tämän kaiken näimme konkreettisimmin me kansakoulujen opettajat, joiden oma järjestö, Kansakoulunopettajien liitto, ryhtyi aktiiviseen uudistustyöhön. Pahin vastustus tuli myös järjestötasolla, sillä toinen opettajien järjestö, Oppikoulun opettajien liitto, piti mahdottomana antaa opetusta kaikille. Luonnollisesti se vaati pedagogisesti paljon. Vihdoin koulu-uudistus kuitenkin toteutettiin, ja siitä Suomi on saanut runsaasti ”pisteitä” kaikkialta. 

Hannes Viiri
Rovaniemi

 

Sisältö