Merkozyn vaarallinen pokeripeli – Ranskan on nieltävä saksalainen Eurooppa

Tammikuun 4. päivänä 1990 käytiin Latchen vanhalla lammastilalla Lounais-Ranskassa ratkaiseva keskustelu paikan isännän, Ranskan presidentti Francois Mitterrandin ja hänen vieraansa, Saksan liittokansleri Helmut Kohlin välillä. Kaksi tuntia kestäneen, ilman avustajia tapahtuneen rehellisen keskustelun aikana miehet alkoivat viimein oppia ymmärtämään toisiaan.

Mitterrand sanoi avoimesti, että Ranska pelkää kahteen veriseen maailmansotaan syökseneen Saksan yhdistymistä eikä voi sitä sallia. Kohl puolestaan kertoi, millaista on johtaa maata, joka on jakautunut kahtia. Syntyi ajatus kompromissista: Suuri Saksa sidotaan Eurooppaan niin, ettei se voi enää sitä tuhota.

Mitterrandin ehdotus oli yhteinen valuutta. Kohl osoitti johtajuutta, jollaisesta Eurooppa voi enää vain uneksia: Hän yhdisti Saksat ja suostui sen hintaan pakottaen saksalaiset luopumaan suurimmasta ylpeydestään, D-markasta. Hän loi eurooppalaisen Saksan.

Koska Saksa luopui vasten tahtoaan vahvasta valuutastaan, se sai sanella uuden ehdot. Joulukuun 11. päivänä 1991 aamun tunteina Maastrichtissa Mitterrand ja EU-komission puheenjohtaja Jacques Delors olivat selkä seinää vasten. Heillä oli kaksi vaihtoehtoa; joko ottaa rahaliitto ilman taloushallintoa tai ei rahaliittoa ollenkaan. Euroopan Keskuspankin itsenäisyydestä kiinni pitävä Kohl ei suostunut siihen, että poliitikot pääsisivät vaikuttamaan asioihin.

Delors valitti yhdellä jalalla ontuvasta rahaliitosta, ja Ranska yritti kymmenen vuoden ajan suostutella Saksaa taloushallintoon, mutta turhaan. Euro näki päivänvalon 1. tammikuuta 1999 ilman jäsenmaiden talouspolitiikan yhtenäistämistä; yhteiset rahat tulivat käyttöön vuonna 2002. Vakaussopimuksen kriteerit olivat enemmän tai vähemmän hatusta nostettuja.

Saksojen yhdistämisurakka piti Saksan talouden pitkään huonossa kunnossa, mutta samalla Euroopan muurahainen teki tarvittavat uudistukset. Ranska taas porskutteli myötätuulessa, mutta Euroopan heinäsirkka tuhlasi rahansa. Maassa ei ole tehty tasapainoista valtionbudjettia yli 30 vuoteen, ja nykyään koko tuloverotus menee pelkästään valtionlainan korkoihin.

Saksan ponnisteluja helpottaakseen vuonna 2003 liittokansleri Gerhard Schröder halusi rikkoa rahaliiton vakaussopimuksen sääntöjä. Presidentti Jacques Chiracia ei kauaa tarvinnut suostutella kolttoseen mukaan.

Runsas viikko sitten Ala-Reinin prefektuurin juhlasalissa Strasbourgissa seisoivat ritirinnan liittokansleri Angela Merkel, presidentti Nicolas Sarkozy ja Italian pääministeri Mario Monti. Jotakin oli mennyt pahasti pieleen.

Jo aamulla ulkoministeri Alain Juppé oli kertonut uskovansa, että Saksa suostuu Euroopan keskuspankin pelastajan rooliin. Päivällä silminnähden ärtynyt Merkel vannoi sormea heristellen keskuspankin itsenäisyyttä. Monti antoi taustatukea vaatimalla automaattisia sanktioita, joita hän tiesi Ranskan vastustavan.

Euron isä Jacques Delors, jota media on halunnut pitkin syksyä kuulla kaikesta, on moittinut ”Merkozyn” vaarallista ”pokeripeliä” ja ehdottanut ratkaisuksi eräänlaista ydin-Eurooppaa, joka voisi päättää asioista ja toteuttaa ne nopeasti.

Jos sellainen nyt viimeinkin toteutuu, sen ehdot eivät ole kuitenkaan sen saman eurooppalaisen Saksan sanelemia kuin rahaliiton alkuaikoina. Nyt Ranskan on nieltävä saksalainen Eurooppa – juuri se, jolta se halusi aikoinaan välttyä ehdottaessaan Euroopan rahaliittoa.

Täältä nähtynä Suomi on yhdessä Hollannin kanssa leimautunut vahvasti osaksi saksalaista, tekisi mieli sanoa preussilaista Eurooppaa. Epäilen yhä sen viisautta, sillä pieni maa tarvitsee liittolaisia kaikkialta, myös etelän heinäsirkoilta.

Viimeksi sen ovat kokeneet maatalousvirkamiehemme, joille ei olekaan enää tippunut ymmärtämystä romanialaiselta maatalouskomissaarilta sen jälkeen, kun Suomi esti Romanian pääsyn Schengen-alueeseen.