Koska viimeksi olet nähnyt myötätuntoisen uutisen?

Mielipide 14.7.2011 07:10
Hanna Leivonniemi on vapaa toimittaja.

”Mitä oikein tavoiteltiin? Mitä oltiin valmiita uhraamaan?” kysyi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 6. heinäkuuta, päivää sen jälkeen, kun hiihtäjälegenda Mika Myllylä oli kuollut.

Kysymyksen piikki oli osoitettu dopingin käytön hyväksyneisiin urheilijoihin ja valmentajiin, mutta sen voisi yleistää koskemaan myös mediaa.

Tapaus Myllylä herättää pohtimaan, onko myötätunto mediassa ylipäätään mahdollista. Ja jos, niin millä ehdoin?

Koska viimeksi olet nähnyt myötätuntoisen uutisen? Aivan. Tuskin koskaan.

Journalismin sisäänrakennettu logiikka estää tehokkaasti kaiken empatian. Journalistien tehtävä on etsiä epäkohtia ja kertoa niistä yleisölle, ei sääliä kohteitaan. Silloin harvoin, kun empatiaa esiintyy, se on varattu uutistapahtuman uhreille.

Myötätunto sisältää ajatuksen, että toimittaja astuisi hetkeksi vahtikoiran roolistaan ymmärtäjän asemaan. Se taas kuulostaa jotenkin epäilyttävältä.

Puolueettomuushan siinä kärsisi. Uskottavuus voisi mennä. Vai menisikö?

Myötätuntohan ei tarkoita sitä, että vahtikoiran roolista siirryttäisiin puolustamaan esimerkiksi rikoksen tekijää. Se ei estä asioista kirjoittamista eikä kriittisyyttä.

Myötätunto tarkoittaa vain sitä, että toimittaja kykenee asettumaan toisen asemaan, näkemään ihmisen uutisen takana. Erottamaan teon tekijästä.

Kyynisyys on journalismissa yliarvostettua. Mikään ei ole helpompaa kuin tehdä syyllistävä, kriittinen juttu. Paljon vaikeampaa on tehdä juttu, joka pyrkii ymmärtämään kohdettaan.

Silti kyynisyyttä ja ylikriittisyyttä jotenkin ihannoidaan, ja ymmärrystä pidetään naistenlehtipehmoiluna.

Kun hairahtunut hiihtosankari lynkataan mediassa, sitä kutsutaan terveeksi kriittisyydeksi. Kohteen kritiikitöntä puolustamista taas pidetään journalismissa puffaamisena. Kumpikin on yhtä yksipuolista. Silti vain toinen tuomitaan.

Media on armotonta, lööppijulkisuus voi jatkua vuosia.

Silti välillä on hyvä pysähtyä miettimään, löytyykö journalistisissa toimintatavoissa jotain muutettavaa.

Täytyykö jokainen yksityisen häpeän aiheuttama alennustila ja ryyppyreissu välttämättä raportoida?

Julkinen häpeä on jo itsessään iso rangaistus. Joidenkin väärintekijöiden kohdalla rankaiseminen on kohtuuttoman pitkäaikaista.