Max Jakobson: Suomen puolustuskyky ei parane inttämällä

Mielipide 29.3.2009 08:00

Loogista olisi myöntää, että puolustuksemme Venäjään verrattuna ei ole uskottava, ja sen takia sitä ei kannattaisi erityisemmin pönkittääkään.

Venäjän sisäinen tilanne on ainakin vielä varsin vakaa. Presidenttinä on Dimitri Medvedev, mutta hän on vain keulakuva ja maata johtaa pääministeri Vladimir Putin. Putin on edelleen Venäjän suosituin poliitikko, eikä hänellä ole yhtään vakavasti otettavaa kilpailijaa. Garri Kasparov oli aikoinaan mestarillinen šakin pelaaja, mutta mielipidetiedusteluissa hän saa vain muutaman prosentin kannatuksen. Lisäksi Venäjän perustuslakiin tehtiin äskettäin muutos, jolla presidentin toimikautta pidennettiin neljästä kuuteen vuoteen. On siis hyvin mahdollista, että Putin on Venäjän johdossa vielä vuonna 2020.

Taloudellisesti Venäjä on suhteellisen vähäpätöinen tekijä. Sen osuus maailman taloudesta on alle kolme prosenttia, eli vähän alle Hollannin osuuden. Öljyn tynnyrihinnan romahtaminen alle kolmannekseen muutaman kuukauden takaisesta merkitsee Venäjälle ankaraa takaiskua, sillä puolet sen tuloista saadaan öljystä ja kaasusta. Asevienti, joka oli tärkeä osa Neuvostoliiton ulkomaankauppaa, ei ole lähelläkään entistä tasoa.

Venäjä joutuu siis pönkittämään asemaansa poliittisin ja sotilaallisin keinoin. Georgiassa se käytti häikäilemättä tilaisuutta hyödykseen ja ”vapautti” Etelä-Ossetian ja Abhasian Georgian ”miehityksestä”. Vuodenvaihteessa se pakotti Ukrainan nielemään harhakuvitelmat mahdollisuudesta siirtyä länteen. Kaasu kulkee edelleen Ukrainan läpi, ja on myös kaasun läntisten käyttäjien etujen mukaista, että liikennettä ei häiritä.

Eurooppa, varsinkin sen itäiset osat, ovat edelleen riippuvaisia Venäjän kaasusta ja öljystäkin. Euroopan kokonaiskulutuksessa määrät eivät ole kovin suuria, mutta merkittäviä kuitenkin.

Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat Kirgisia, Kazakstan, Turkmenistan ja Uzbekistan ovat Venäjän yhteistyökumppaneita ja niiden öljy ja kaasu kulkevat Venäjälle.

Kirgisia on ilmoittanut, että se ei enää salli Yhdysvaltain käyttävän Manasin lentotukikohtaa Afganistanissa toimivien amerikkalaisten ja kansainvälisten joukkojen huoltokuljetuksiin. Venäjälle tämä sopii hyvin, koska se saa poliittisia pisteitä tarjoamalla omaa aluettaan kauttakuljetuksiin. Vastedes tavara kulkee Latvian ja Venäjän kautta. Latviallekin se on edullista, se saa runsaan rahallisen korvauksen satamiensa ja rautateidensä käytöstä. Ja Latvialle raha on juuri nyt tarpeen.

Venäjän korvaus tulee poliittisin myönnytyksin. USA on jo ilmoittanut, että se näkisi mielellään Venäjän osallistuvan ohjusten torjuntajärjestelmähankkeeseen Keski-Euroopassa.

Washington tarvitsee Putinin tukea ja yhteistyötä Iranin ydinasehankkeita koskevan ongelman ratkaisemisessa. Vaikka USA ja Iran saisivatkin avattua suorat neuvottelut, tarvitaan ratkaisussa myös Venäjän ja EU:n yhteistyötä.

Venäjällä on käynnistetty suuri asevoimien remonttiprojekti. Usean kymmenen miljardin euron budjetilla aiotaan kymmenessä vuodessa luoda uudet entistä tehokkaammat asevoimat. Miesmääriä vähennetään sekä upseeri- että miehistötasoilla, mutta samalla parannetaan aseistusta niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tämä koskee kaikkia aselajeja, myös rakettijoukkoja ja ydinaseita. Taloustilanteen kääntyminen miinukselle myös Venäjällä saattaa asettaa rajoituksia puolustussuunnitelmille.

Venäjällä on edelleen paljon köyhyyttä, epäkohtia ja korruptiota. Työttömyys ja jopa nälänhätä uhkaa jo suurtenkin kaupunkien asukkaita ja niiden ulkopuolella tilanne on usein vielä pahempi. Väkiluku alenee ja yhtenä syynä on miesten kasvava kuolleisuus jo varsin alhaisessa iässä. Samaan aikaan muslimiväestön suhteellinen osuus kasvaa nopeasti.

Suomesta katsottuna Venäjä on edelleen poliittisesti ja taloudellisesti suurvalta. Se on merkittävä kauppakumppani. Vaikka kuinka hoetaan, että meillä on ”itsenäinen ja uskottava” puolustuskyky, Venäjän sotilaallinen voima on moninkertainen meihin verrattuna.

Suomi on nyt ollut kaksitoista vuotta EU:n jäsen. Se on ollut meille hyvää aikaa. Olemme entistä selvemmin osa länttä, poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti. Mutta emme sotilaallisesti.

Suomi osallistuu YK:n, Naton ja EU:n rauhanturvaoperaatioihin aina Afganistania myöten. Suomalaiset joukot ja aseet toimivat Naton standardien mukaisesti. Mutta Suomi ei ole Naton jäsen, eikä osallistu sen päätösten tekemiseen silloinkaan, kun niillä on meidän osaltamme merkitystä.

Keskustelu Suomen suhteesta Natoon on urautunut inttämiseksi ja leimaamiseksi. Asiallista se ei ole. Samalla kun jankutetaan itsenäisen ja uskottavan puolustuksen siunauksellisuudesta ja asevelvollisuuteen perustuvan aluepuolustuksen tarpeellisuudesta, vastustetaan puolustusmäärärahojen korottamista. Loogisempaa olisi myöntää, että puolustuksemme Venäjään verrattuna ei ole uskottava, ja sen takia sitä ei kannattaisi erityisemmin pönkittääkään.

Toisaalta voisi uskoa, että Venäjä ei uhkaa maamme turvallisuutta nyt eikä tulevaisuudessa, joten emme enää tarvit-
se perinteisiä puolustusvoimia. Voimme tehdä kuten Ruotsi: satsata melko vähäiseen aluepuolustuskykyyn ja keskittyä kansainvälisiin rauhanturvaamisoperaatioihin.

Uskottavan puolustuksen varmistaminen tapahtuisi luonnollisesti liittoutumalla. Pohjoismainen yhteistyö myös sotilaallisissa kysymyksissä, EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja ennen kaikkea jäsenyys Natossa olisi myös taloudellisesti edullisin ratkaisu.

Kahden vuoden kuluttua pidetään eduskuntavaalit ja kolmen vuoden kuluttua valitaan uusi presidentti. Nyt olisi syytä aloittaa näistäkin asioista asiallinen, rehellinen ja ideologioista vapaa keskustelu.

Pohjaksi keskustelulle kävisi esimerkiksi ulkoasiainministeri Alexander Stubbin mainio analyysi maanpuolustuskurssiyhdistyksen kokouksessa 11. helmikuuta. Oli sitten keskustelun lopputulos mikä hyvänsä, päätös on syytä tehdä kunnollisen harkinnan jälkeen.

Kirjoittaja on ministeri.