Max Arhippainen: Elämme kielteisten sanojen ajassa

Max Arhippainen
Mielipide 22.3.2009 12:00

Heiluri typerän kasvuhurmion ja mustan lamapessimismin välillä askarruttaa minua, kirjoittaa Max Arhippainen.

Taantuma. Lomautus. Toiminnan lopettaminen. Lama, lama, lama! Elämme kielteisten sanojen ajassa.

Vain pari vuotta sitten sanat olivat: Kilpailukyky. Kansainvälistyminen. Markkinoiden valloittaminen. Kasvu, kasvu, kasvu! Silloin elettiin menestyksen hurmiossa.

Suomen talouspoliittisen keskustelun ongelma on äärimmäisyyksien välinen heiluriliike.

Kun menee hyvin, riskeistä puhuvia syytetään hyvän tunnelman pilaamisesta. Kun menee huonommin, mahdollisuuksista puhuvat leimataan sinisilmäisiksi.

Miksi niin moni unohtaa, että suhdannevaihtelut ovat luonnollisia. Noususuhdanteissa suomalaiset uskovat, että nousu jatkuu ikuisesti. Matalasuhdanteissa kuvittelemme, että meidät on tuomittu ikuiseen kurjuuteen.

Suhteellisuudentaju puuttuu, kun keskustellaan tuotannon kasvusta tai supistumisesta. Prosenttilasku on näennäisesti helppoa. Se on kuitenkin hämäävää.

Prosentti on sadasosa. Yhden prosentin kasvu tarkoittaa, että esimerkiksi euron tulo kasvaa yhteen euroon ja yhteen senttiin. Kahden prosentin lasku tarkoittaa, että kokonaisesta eurosta ei pudota sen syvemmälle kuin 98 senttiin.

Jos talous kasvaa neljä prosenttia vuodessa, eletään hurjaa nousukautta. Mutta se tarkoittaa vain, että tuotetaan neljän sadasosan verran enemmän tavaroita ja palveluja kuin aikaisemmin.

Suomen bruttokansantuote saattaa laskea jopa 3-4 prosenttia kuluvana vuonna. Toteutuessaan ennuste täyttäisi laman kaikki määritykset – mutta toiminta jatkuisi edelleen 96-97 prosentin osuudessa taloudesta.

Suhdannevaihtelut ovat luonnollisia. Ilmiö oli tunnettu kauan ennen kuin kansantaloustieteen ensimmäisiä kurssikirjoja kirjoitettiin – jo Raamatussa puhutaan seitsemästä laihasta ja seitsemästä lihavasta vuodesta.

Lihavat ja laihat vuodet

Myös talouspoliittiset päättäjät unohtavat usein lihavien ja laihojen vuosien luonnollisen rytmin.

1960-luvun lopusta aina 1980-luvun loppuun sekä julkiset menot että tulot kasvoivat lähes koko ajan. Hyvinvointivaltiota kehitettiin ja sitä rahoitettiin korkeammilla veroilla.

Kokonaiset päättäjäsukupolvet tottuivat siihen, ettei politiikka ollut muuta kuin kasvavan kakun jakamista. Siihen tottuivat myös kokonaiset äänestäjäsukupolvet.

Kaikki olettivat, että julkiset menot kasvavat jatkuvasti. Jos tiettyä määrärahaa ei korotettu vaan se pysyi aikaisemmalla tasolla, koettiin se hurjaksi vääryydeksi.

Olin ministerin erityisavustaja 1980-1990-lukujen taitteessa, eli sekä viimeiset ”hullut vuodet” että laman alkuajan.

Olin läsnä, kun ministeri ennen lamaa itkien juoksi ulos hallituksen budjettineuvottelusta. Hänelle tärkeään menoerään tarjottiin pelkkää inflaatiokorjausta.

Seuraavina vuosina sävy muuttui. Talous romahti. Silloin reviiriään puolustava ministeri sai olla tyytyväinen, jos pystyi turvaamaan edes tärkeiksi koettujen menoerien inflaatiokorotukset.

Silloin minua askarrutti, miksi aikaisempi sinisilmäinen usko ikuisesti jatkuvaan kasvuun muuttui niin nopeasti vaihtoehdottomaksi leikkausinnoksi.

Heiluri typerän kasvuhurmion ja mustan lamapessimismin välillä on taas askarruttanut minua tänä talvena.

Oikeus päättää talouspolitiikasta

Lamapuheiden lisäksi on viime aikoina keskusteltu yhdestä ainakin yhtä merkittävästä asiasta. Mitä pitää päättää talouspolitiikassa -kysymyksen lisäksi riidellään siitä, kenellä on oikeus päättää.

Jälkimmäisen kysymyksen vastauksesta erimielisyys saattaa jopa olla suurempi. Kaikesta retoriikasta huolimatta hallitukset, pohjasta riippumatta, ovat viime lamasta lähtien käytännössä harjoittaneet suunnilleen samaa politiikkaa. Enkä usko, että päätökset nytkään uuden laman iskiessä olisivat kovin erilaisia toisella hallituspohjalla.

Suomessa hallitukset ovat yleensä pyrkineet keskustelemaan suurista päätöksistä sekä opposition että tärkeiden eturyhmien kanssa, erityisesti työmarkkinoiden osapuolien kanssa. Näillä on ollut sormi mukana lähes kaikissa suurissa sosiaalipoliittisissa uudistuksissa.

Konsensuksesta ja kolmikannan oikeudenmukaisuudesta on jo keskusteltu kauan.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka nostivat taas kissan pöydälle pamfletillaan Lumedemokratia.

Heidän mielestä Suomi ei ole länsimainen demokratia eikä hyvinvointivaltio. Syyllinen on juuri konsensuskulttuuri: kaikesta tärkeästä hierotaan kompromisseja suljettujen ovien takana.

Tietoisesti kärjistetyn (?) pamfletin julkaisupäivä oli sattumalta harvinaisen osuva. Tiistaina 24. helmikuuta hallitus ilmoitti, että se kuulematta työmarkkinajärjestöjä suunnitteli eläkeiän nostamista. Tällä hallitus pääministeri Matti Vanhasen johdolla yritti haastaa juuri sitä perinnettä, jota vastaan Boxberg ja Heikka taistelevat.

Korporatiivinen päätöksentekomalli on ehkä viety liian pitkälle Suomessa. Monet kysymykset, joista päättäminen kuuluisi eduskunnalle, ratkotaan käytännössä aivan muualla.

Hallituksella on oikeus esittää omia ehdotuksia, siltä osin kritiikkivyöry ei ollut perusteltu.

Mutta vaikka oikeus on, oliko silti viisasta uhmakkaasti olla kuulematta vuosikymmeniä rinnalla olleita keskustelukumppaneita?

Toivottavasti eläkkeellesiirtymisiän nostamisesta voidaan nyt keskustella rakentavammalla tavalla, koska tavoitteesta kaikki vaikuttavat onneksi olevan samaa mieltä.

Parhaimmillaan konsensus voi tarkoittaa kaikkien osapuolten kuulemista, ilman että annetaan veto-oikeutta varsinaisen demokraattisen prosessin ulkopuolisille.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja ekonomisti.

Keskustelu

Suhteellisuudentaju tuntuu puuttuvan monestakin keskustelusta nykypäivän mediassa.

Lumedemokratiasta: eikö politiikan tekeminen ole juuri erilaisten intressien yhteensovittamista niin, että kaikki osapuolet hyötyvät ratkaisuista jollain tavalla, eli kompromissien tekemistä? Valtiot eivät toimi ilman jonkinlaista konsensusta siitä, mihin suuntaan maata ollaan viemässä.

Kenen intressi on sitten tärkein, se on eri asia. Demokratiassahan mennään enemmistön mukaan. Tässä suhteessa Vanhasen sooloilu ei ollut kovin suotavaa, ainakin kansan enemmistö tuntui olevan eläkeikärajan nostamista vastaan…

”Tikli” – Mitäpä jos meillä rangaistuskäytännössäkin olisi mainitsemasi ”Demokratiassa mennään enemmistön mukaan” – lija käytössä, niin suomessa langetettaisi kuolemantuomioita! Useasti on käynyt niin, kun tuolta ”demokratialta” eli kansalta on asiaa tiedusteltu, niin kovin innoissaan ollaan oltu tyyliin: ”kuolemanrangaistukset käyttöön”..

Itse näen, että kansan valitsemat edustajat 200 ovat se todellinen ja ainut ”demokratia”, jonka äänikin pitäisi vain ja ainoastaan saada vaikuttaa! Ei ns. ”kansan” tai ”ammattiyhdistysliikkeiden” tai ”demlan”!

Niilo: Jospa ei nyt kuitenkaan rinnastettaisi kuolemanrangaistusta ja eläkeiän nostoa…? Jokainen kysymys on käsiteltävä erikseen.

Ja sitten tuosta ”200 edustajan demokratiasta”: vuonna 2007 eduskuntavaalien äänestysprosentti oli alle 70. Lisäksi äänestäjien demograafinen koostumus on vinoutunut. Onko siis mielestäsi hyvä asia, että kaikki eivät edes äänestä? Eli ne, joiden mielipide on ”huono”, voivat sinun puolestasi jättää äänestämättä? Tämä jäi hieman epäselväksi…

Kuten Arhippainen kirjoittaa, ”Parhaimmillaan konsensus voi tarkoittaa kaikkien osapuolten kuulemista, ilman että annetaan veto-oikeutta varsinaisen demokraattisen prosessin ulkopuolisille.”