Matkailu avartaa – pyydän anteeksi porilaisilta

Mielipide 24.8.2013 09:00

Matkailu tekee ennakkoluulojen ruokkimille mielikuville samaa kuin pallolaajennus sydämelle. Ymmärrysvirtaukset paranevat.

Kesäkiepauksen aikana sain monta kertaa nenilleni. Arvelen ainakin seuraavien talvikuukausien ajan muistavani, ettei pidä luulla, pitää tietää. Ja jos ei tiedä, on paree vaieta.

Oulusta etelään ajellessa ideana oli, että koukimme ainakin joissain länsirannikon kaupungeissa, kun niissä tulee käytyä harvemmin kuin Roomassa.

Pidän itseäni Suomi-tuntijana, jopa niin, että toisinaan on vaikeaa hillitä asiantuntijuuttaan. Raahessa tuli ensimmäinen näpäytys. Minulla ei ollut ensimmäistäkään mielikuvaa. Ei edes siitä, miten puutalovaltaisesta kaupungista on kyse. Ne katukierrokset menivät hämmästellessä.

Kalajoella kävimme puskateatterissa. Agapetuksen Rovastin häämatkat on 1930-luvulta. Kesäteatterin esityksen alussa oli sellainen hohhohhoijaa-olo. Sitten tuli nolo-olo. Harrastelijanäyttelijät pelasivat parastaan, yleisö oli mukana tosissaan, ja minä jouduin miettimään, mihin rakoon piilottaisin ilmiselvästi ja keinotekoisesti rehevöityneen ”intellektuaalisuuteni” katkaisemisen tarpeessa olevat rönsyt. Toinen nenille saaminen, ja erityisen tarpeellinen.

Tiellä ei saanut nenilleen eikä ahterilleen. Näillä vuosirenkailla ajellessa keskittyy sakkojen sijasta mieluummin vain polttoaineen maksamiseen. Nopeusrajoitusmatkailun leppoisuus sai kuitenkin ajoittain ärsytysraapuja.

Hälytysvalmiutta piti aina välittömästi nostaa, kun AudiMies imeytyi takapuskuriin kiinni. Tavallisesti ohittamisyllykkeenä toimi edessä oleva rajoitusten mukaan liikkuva jono. Lyhyt tai pitkä, aivan sama. Erityistä kiihkoutumista aiheuttivat sulkuviivat.

Olen suhtautunut tähän tietyn automerkin ja ajotapojen yhdistämispuheeseen kliseisenä maantielegendana. Nyt täytyy miettiä uusiksi ja kysyä, mistä nämä ureapäiset kliseet oikein tulevat, paitsi tietysti takapuskurin kulmalta.

Poriin päätyminen oli puolisolle parkkeeraamista nostalgiaruutuun. Nuoruuden lopun kaupunki, hotellin ikkuna torille, kerroskin sama kuin se oli ollut viereisen talon lapsuuskodissa. Luulen yöllä nähneeni verhoja raottelevan hahmon.

Porissa sain pahiten nenilleni. Perhepiirissä on ollut tapana, tosin vitsikkyyttä tavoitellen, mälvätä vaimon taustoista. Pori-korttia on käytetty symbolisoimaan pysähtynyttä tulevaisuutta, vähävoimaista elämää Kokemäen suistoalueella satakuntalaisesti jäykistellen ja kärvistellen.

Kuleksittiin Eteläpuistosta Pohjoispuistoon, Länsipuistosta Itäpuistoon, minulla nöyrtyminen kantapäillä. Näytti sopuisan avaralta. Saatoimme tervehtää tuttujakin, Risto Rytin kivipäätä ja Akseli Gallen-Kallelan kokovartalokivetystä.

Länsipuiston ja Vapaudenkadun risteyksessä sanoin vaimolleni, että piruilupuheeni Porista loppuvat nyt, tällä hetkellä, näillä jalansijoilla. Tämähän on hieno kaupunki. Pyydän anteeksi myös porilaisilta.

Seuraavana aamuna oli Kirjurinluodolta jo kovin kevyttä ja kannattelevaa katsella siluettia: Keski-Porin kirkon torni, Taidemuseon julkisivu, Juseliuksen talon kulma, Raatihuoneen torni. Ja jos rannasta nousisi Hallituskatua ylöspäin, sieltä löytyisi Porin teatteri, suomenkielisen teatterin kehto, jos uusrenessanssia ilmeilevää rakennusta haluaa hellämielisesti kehdoksi nimitellä.

Henkisesti tervehtymään päin olevana haluaa.