Luopuisitko lapsesta milloin vain?

Mielipide 28.11.2010 13:00

Lastensuojelusta voi huoletta sanoa, että se on hoidettu Suomessa huonosti. Lapset ovat usein laitoksissa tai ammatillisissa perhekodeissa – enemmän kuin monissa muissa maissa.

Sosiaalityöntekijät ovat ylikuormitettuja niin, että heidän toimenkuvaansa kuuluu yleensä pakollisten valvontatehtävien pyörittäminen ja hätätilanteisiin reagoiminen. Sijoitusajat venyvät niin, että pienikin lapsi voi joutua odottelemaan sijaisperhettä laitoksessa vuoden päivät väliaikaisessa laitoksessa.

Siksipä olin iloinen, kun kävi ilmi, että Suomessa on vihdoin ryhdytty miettimään avoimen adoption kehittämistä. Se tarkoittaisi adoptiota, jossa lapsia voitaisiin adoptoida niin, että heillä säilyisi kuitenkin yhteys biologisiin vanhempiin.

Idea on hyvä monestakin syystä. Jokaisen pienen lapsen oikeutena pitäisi olla mahdollisuus kasvaa perheessä, jossa hän saa omat sitoutuneet vanhemmat. Laitokset voivat olla erinomaisesti hoidettuja, mutta ne eivät korvaa perhettä varsinkaan pienelle lapselle.

Näitä sijaisperheitä vaan ei kasva puissa. Syykin on ihan selvä.

Käytännössä suuri osa sijoituksista on adoptiota vastaavia: lapset ovat sijaiskodissa aikuistumiseen asti. Mutta samaan aikaan sijaisvanhempien juridinen asema on erittäin heikko. Olen ollut sijaisvanhempana Helsingissä ja totutellut olemaan kaupungille ”palveluntuottaja”, jonka palvelusopimuksen irtisanomisaika on kahdeksan viikkoa ja jolla ei ole oikeutta esimerkiksi lastensa rokotusten hyväksymiseen. Vaatii hurttia huumoria ryhtyä puuhaan, jossa ottaa lapsen kotiinsa perheensä jäseneksi ja on silti valmis periaatteessa milloin tahansa luopumaan lapsesta.

Yhä harvempi on siihen valmis. Helsingissä sijaisvanhempien keski-ikä on jo yli 50 vuotta ja perheitä on vaikea löytää. Nuoremmat sukupolvet eivät enää ryhdy epävarmaan tilanteeseen.

Onkin outoa, että samalla kun sijaisvanhemmilta odotetaan sitoutumista vanhemmuuteen, niin heidän vanhemmuutensa ei sitouduta.

Avoin adoptio tarjoaisi lapsille perheitä laitosten sijaan, sillä se varmasti madaltaisi monen perheen kynnystä ryhtyä lasten vanhemmiksi. Lapsi saisi pysyvän kodin ja turvallisen kasvuympäristön.

Avoimessa adoptiossa on myös se mainio puoli, että lapsella säilyisi yhteys biologisiin vanhempiin. Vanha adoptioajatus, jossa biologisista vanhemmista usein vaiettiin, on älytön. Maailma on siinäkin suhteessa muuttunut. Adoptoidut ja sijoitetut lapset puhuvat avoimesti juuristaan ja biologisista vanhemmistaan. On hyvä, että yhteys heihin säilyy eikä siitä tule salaisuutta.

Avoin adoptio myös ehkä rauhoittaisi lastensuojelun ympärille kehkeytynyttä yritystoimintaa. On vähän hassua, että muuttotappiokunnat yrittävät löytää pääkaupunkiseudun lapsista itselleen tulolähdettä ja kehittävät strategioissaan lastensuojelulaitoksia ja perhekoteja siinä missä muitakin bisnesideoita. On ehkä myös vähän hassua, että alueelle yrittää kansainvälinen yritysketju, joka on tuotteistanut lastensuojelusta siitä toimivan ketjubisneksen.

Ainoa ongelma, joka tuli mieleen, kun luin projektista lisää, oli valmistelun aikataulu. Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama avointa adoptiota valmisteleva projekti kestää neljä vuotta.
On selvä, että uudistus on harkittava tarkkaan. Avoimesta adoptiosta ei pidä tehdä keinoa, jolla köyhien lapset tuupataan hyvinvoiville perheille. Mutta että neljä vuotta? Kun maahan saatiin vakautussopimus aikaan kuudessa kuukaudessa. Tai kun vaalirahalaki pistettiin uusiksi yhdessä talvessa.

Mistähän syystä juuri sosiaalipolitiikan uudistukset ovat aina niin mahdottoman hankalia ja vaikeita? Voisivatko projekti ja poliittiset päättäjät pistää vauhtia myös poliittiseen prosessiin eikä vain tyytyä pyörittelemään eri vaihtoehtoja? Perhettä vailla olevia lapsia on Suomessa tuhansia, ja neljä vuotta on todella pitkä aika heidän elämässään.