Lipponen: Puolueissa muhii johtajuuden kriisi

SKnetin toimitus
Mielipide 22.5.2008 20:58

Vasemmistointellektuellit väheksyvät demokratiaa ruotiessaan puolueiden kriisiä. Todellinen ongelma on äänestäjien kosiskelussa. Vasemmalla uidaan ja syvällä punavihreässä aatemössössä.

Teksti Paavo Lipponen
(SK 21/2008, ilm. 23.5.2008)

SK netti julkaisee katkelmia Lipposen kolumnista, joka julkaistaan huomenna SK:ssa. Voit kommentoida kolumnia tässä blogissa.

Joukko intellektuelleina esiintyviä aktivisteja eri aatesuunnista riepottelee suomalaista demokratiaa pamfletissa Puolueiden kriisi (toim. Hanna Kuusela ja Mika Rönkkö, Like 2008). Kovan, lähinnä sosiaalidemokraatteihin kohdistuvan kritiikin takaa paljastuu länsimaisten vasemmistointellektuellien perinteinen tauti: demokratian väheksyminen. Kun parlamentaarinen demokratia ei kelpaa, ratkaisua ”kriisiin” haetaan ”suorasta” demokratiasta.

Arja Alho osoittaa ylenkatseensa nimittämällä poliittista järjestelmäämme ”minidemokratiaksi”. Hän leimaa parlamentarismin hallitus-oppositio-asetelman ”herrahissiksi”, jossa puolueet ja niiden johtohenkilöt vuorottelevat. Sdp:n tappio johtui Alhon mielestä keskittymisestä imagopolitiikkaan kehityksen suunnan näyttämisen sijasta.

Pamfletistit toistavat suuren gurunsa, professori Heikki Patomäen tarinaa ”uusliberalismin” voittokulusta Suomessa 1990-luvulta alkaen. Helsingin Sanomat otsikoi uutisensa kirjasta ”Lipponen toi uusliberalismin Suomeen”, mikä on suora lainaus vihreän poliitikon Tuomas Rantasen tekstistä.

Sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen muodikas parjaus kulkee pamfletissa läpikäyvänä teemana. Patomäki toistaa kansainvälisen, imperialistisen kommunismin vanhan propagandateesin ”työläisaatelista” nykymuodossa: ammattiyhdistyseliitti on liittoutunut elinkeinoelämän johtajien kanssa.

Rantanen selittää vihreät työväenliikkeen luokkaperinteen jatkajiksi. Vihreiden legenda on kertomisen arvoinen: ensin he toivat Lipposen kanssa uusliberalismin Suomeen, sitten ovat kokoomuksen ja keskustan kanssa työväen asialla jakamassa verohelpotuksia rikkaille ja lisäämässä ydinvoimaa. Harvoin mikään puolue selviytyy tällaisesta salto mortalesta.

Selitys löytyy vihreiden käsittämättömästä asemasta julkisuuden koskemattomina, untouchables. Kuinka muuten Heidi Hautala voisi johtaa Neste Oilissa palmuöljystä saatavan biopolttoaineen tuotantoa Greenpeacen niin sympaattisen katuteatterin koikkelehtiessa? Kansanedustaja Hautala on Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Medioiden vaikeneminen Hautalan roolista, joka juontaa juurensa toiminnasta europarlamentissa, herättää kysymyksen, onko tämä sokea piste vai tietoista yhden poliitikon paapomista.

Vakavimman yrityksen viedä demokratiakeskustelua eteenpäin tekee Tuomas Wallgren, filosofi ja vastikään sosiaalidemokraatteihin liittynyt aktivisti. Wallgren ei lähde syyttelemään tai etsimään syntipukkeja, vaan yhdistää viileän analyysin vahvaan demokratian kehittämisuskoon.

Ongelma kiertyy takaisin lähtökohtaansa: ilman ”minidemokratiaa” ei synny päätöksiä. Niiden perustaksi tarvitaan pitkä prosessi kansalaiskeskusteluineen, mutta mitään päätöksiä ei synny, jollei poliittisilla päättäjillä ole omaa, perusteltua kantaa, jonka he avoimesti esittävät ja panevat itsensä peliin kantansa puolustamiseksi. On helppoa heittää asiat kansanäänestyksiin ja siten välttää omaa vastuuta.

Puolueiden kriisi – jos sellainen halutaan nähdä – on johtajuuden puutteessa. Yritys miellyttää kaikkia johtaa umpikujaan, uskottavuuden menetykseen. Äänestäjien kosiskelu ilmenee puolueiden politiikan muuttumisena epämääräiseksi mössöksi. Vasemmalla uidaan jo syvällä punavihreässä aatemössössä vailla selkeää linjaa.

Ruotsin entinen kulttuuriministeri Bengt Göransson kiinnittää huomiota samaan kuin Wallgren: kansalaisilla ja puolueiden jäsenillä on ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet vaikuttaa. Suora demokratia toimii ja tukee parlamentaarista päätöksentekoa. Suora demokratia ei voi syrjäyttää parlamentaarista järjestelmää puolueineen, eikä se voi korvata kaikista voimavaroista niukinta, poliittista johtajuutta.

Kirjoittaja toimi pääministerinä 1995-2003 ja eduskunnan puhemiehenä 2003-2007.

Lue koko kolumni SK:sta 21/2008 (ilm. 23.5.2008).

Keskustelu

Lipposen kolumneja on hauska lukea. Olen monessa kohtaa hänen kanssaan samaa mieltä, mutta löytyy paljon myös ihmeteltävää.
Itse olen vähän hämmästellyt millä perusteella Erkki Tuomiojaa on pidetty intellektuellina. Ainakin talousasioissa hän meni ministeriaikoinaan usein pieleen. Muun muassa Soneran myymiskehotteet ja Attacit aiheuttivat ihmettelyä. Tekeekö epäsiisti ulkonäkö ja terävät puheet viisaan?
Olen huomannut olevani myös ydinvoiman suhteen paljon Lipposen linjoilla. Tuulivoimat ja aurinkokennot ovat enemmän scifiä kuin totta. Suomen on elintasonsa ylläpitämiseksi saatava kohtuuhintaista energiaa, mihin ei ilmeisesti muuta tapaa ole.
En kuitenkaan ihmettele vihreiden asemaa mediassa. Hehän ovat Neuvostoliiton ajan ja taistolaisten työn jatkajia, uusia marxilaisia. Aikoinaan taistolaisten taktiikkana oli yrittää vallata toimituksia ja näihin asemiin päässeet jatkavat vanhaa virttään. Eikä korppi korpin silmää noki, vaikka Neuvostoliittoa ei enää olekaan. Vanha antikapitalistinen politiikka pitää nyt suunnata vain eri tavalla. Muistan kuinka setäni kertoi monien vahojen omistajasukujen vesojen liittyneen taistolaisiin, koska pelättiin kommunistien Suomen valtausta. Näin taattiin mahdollisessa vallankumouksessa sukujen etujen säilyminen.
Valtakunnan johtajuudesta olen tuuminut, että se saattaa johtua yhtä paljon Brownin liikkeen tapaisesta sattumasta kuin pyrkyryydestä. Asiaan liittyy myös se psykologinen tekijä, että pomoja kehutaan heidän teoistaan huolimatta. Joukko korostaa itseään nostamalla johtajiaan. Enemmänkin pitäisi miettiä löytyisikö pääministereiksi vielä parempia yksilöitä ja voisivatko asiat olla paremmin? Olen lukemassa Heikki Ylikankaan kirjaa ”Suomen historian solmukohdat”. Se luullakseni antaa hyvän kuvan poliitikkojen tarkoitusperistä. Tämän kirjan Lipponenkin on varmaan lukenut, mutta toivoisin hänen tutustuvan myös C. Northcote Parkinsonin kirjaan ”Parkinsonin lait”. Teos selittää loistavasti eräiden poliittisten rakenteiden kehittymistä.

Lipponen on mies. Hänen tapansa ajatella johtajuutta on tyystin erillainen, kuin vihreiden naisten. Vihreistä naisista monet ovat maailmankatsomukseltaan entisiä vasemmistolaisia ja heistä vielä eräät stalinisteja.
On totta, että periaatteet ovat heillä enemmän sanoissa kuin teoissa. Näillä johtajilla on taipumus pyrkiä valtaan, mutta muut joutuvat kantamaan heidän tekojensa vastuut. Jos johtaminen on sekavaa soppaa ja sanahelinää lopputulos on masentava ja sekava,yhteiskunta kantaa lopulta hinnan tätiuhdistyksen hommista,anteeksi vaan naiset. En myönnä olevani sovinisti. Varokaa ihmiset.

Koko Suomi kärsii johtajuuden puutteesta. Meillä ei näemmä ole, eikä tällaisella kulttuurilla tule olemaan, johtaja-ainesta kansassamme. Suomalainen yhteiskunta on imetty kuiviin ”lapsellisten loiseläjien”-johtajuudella, kuten Finnlinesin Italialainen omistaja ilmoitti HS:ssä 18.5. Johtajamme kun keskittyvät optiohinsa ja osinkojen jakamiseen, jolloin firma alkaa olla ilman likviditeettiä eli ”valmis paikallaan polkeva yhtiö, joka ei osaa hyödyntää” globaaleja markkinoita. Mukaeltuna Grimaldin lauseesta.

Sama mentaliteetti jyllää politiikassa ja puolueissa. Oma etu ja nautittavat etuudet ovat etusijalla ”loismaisesti” ja yhteinen kansakunnan etuus jää unohduksiin. Siitä ei seuraa muuta kuin sameissa vesissä syvällä uimista ja aatemössö-liejun heittämistä kansalaisten päälle. Vihreät ovat vanhan äitini sanojen mukaan salakommunisteja, mutta kun sekin on ajautunut naisvaltaisiin käsiin, tulee siitä kahjomaista ”tuuliviiri rauhaton” pyörimistä joka suunnalle. Mutta kun kaikkia ei voi miellyttää, olen samaa mieltä Lipposen kanssa, eli jos kumarrat toiselle pyllistät muille.

Johtajuuden kriisillä ei ole mitään tekemistä puolueiden kanssa. On pula vastuunsa kantavista poliitikoista, ajattelevista ihmisistä. Ei puolue anna ihmiselle älykkyyttä, kykyä käyttää annettuja tieteellisiä totuuksia ihmiskunnan auttamiseksi pulasta, jonka se on itse aiheuttanut, ahneuttaan, tietämättömyyttään. Nyt tiedetään jo ihmisen osuus maapallon tuhoajana, nyt on aika ryhtyä korjaamaan tehtyjä väärinarviointeja. Ei se vaati puolueen näkemyksiä, pelkästään uusien sukupolvien edun ymmärtämistä, ja sellaiseen toimintaan pyrkimistä, josta seuraa parannuksia luonnon epätasapainotilaan.
Kuinka tätä on niin vaikea ymmärtää? Heikompia on autettava, on tulossa suuria muutoksia elossa säilymisen taistelussa, olkaapa hyvät, herrat poliitikot ja varautukaa niihin. Puolueet voi unohtaa, on keskityttävä olennaiseen, luonnon ja ihmisen säilymiseen luonnon osana!