Liittovaltiolla on turha pelotella

Mielipide 12.8.2012 14:00
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Huhuu liittovaltio, missä lymyilet?

Keskustelu EU:n liittovaltiosta käy kuumana, mutta Euroopassa matkustellessa maalaillusta uhkakuvasta on vaikea löytää merkkejä. Ellei sellaisina halua pitää Budapestin keskustassa komeilevia plakaatteja, joissa kiitellään EU:n rakennerahastojen tukea alueen infrastruktuurihankkeille.

Todelliset kasvot Budapestille luovat 1800-luvun rakennukset, jotka on pystytetty Unkarin kansallisen nousun kaudella. Tonavan rannalla komeileva parlamenttitalo manifestoi kansallista valtaa, josta Unkarin kiistelty pääministeri Viktor Orbán on pitänyt kiinni nujakoidessaan Euroopan komission ja unionimaiden kanssa.

Oikeistolaisen Fidesz-puolueen hallitsema Unkari lasketaan EU:n ongelmamaaksi juuri vahvan kansallismielisyyden vuoksi. Unkarilaisuuden korostaminen on saanut välillä vaarallisia muotoja, kun kansallisuusintressit on nostettu perus- ja ihmisoikeuksien yläpuolelle. Tällaiset pyrkimykset ovat näkyneet Unkarin vähemmistö- ja EU-politiikassa sekä medialaissa, jolla yritetään arvostelijoiden mielestä korottaa vallanpitäjät kriittisen tarkastelun ulottumattomiin.

Politiikan ylätasolla Unkari on yksi EU:n kansallismielisimmistä jäsenvaltioista. Mutta tavallisten kansalaisten tasolla ero muihin eurooppalaisiin kapenee. Kansallismielisyys elää vahvana kaikkialla Euroopassa.

Valtaosa eurooppalaisista tukeutuu ensi sijassa oman valtionsa tai alueensa varaan rakentuvaan identiteettiin. Lontoon olympialaisetkin ovat olleet lippujen heilutuksen juhlaa (ei tosin suomalaisille). Jokaisella maalla on olympiasankarinsa, Usain Boltin kaltaiset globaalit sankarit harvinaisempia.

Ratkaisut eurokriisin kesyttämiseksi eivät muuta Eurooppaa liittovaltioksi. Pankkivalvonnan keskittäminen tai finanssipolitiikan tiukempi EU-kontrolli eivät johda liittovaltioon. Sellaiset väittävät ajatukset ovat harhaisia. EU:n liittovaltiomaiset piirteet lisääntyvät, mutta unionista ei tulla sellaista, jolla suomalaisia pelotellaan. Siis valtiorakennelmaa, jossa suomalainen valtioidentiteetti korvautuisi EU:n liittovaltioidentiteetillä.

”Euroopan Yhdysvallat” on näyttäytynyt toiveena ja painajaisena siitä lähtien kun Winston Churchill esitti sellaisen luomista Zürichin yliopistossa pitämässään puheessa 1946. Toiveena ja painajaisena näky säilyykin – se kannattaisi jättää puheenparreksi muiden joukkoon. Paljon osuvampi oli Churchillin käyttämä määritelmä ”eurooppalaisesta perheestä”, jollaista EU muistuttaa – hyvässä ja pahassa.

Suuressa perheessä on mustat lampaansa, ja niin on EU-perheessäkin. Ongelmajäsenet on luotsattava kaidalle polulle, osin pakkokeinoin, muuten on uhattuna kaikkien eurooppalaisten onni ja vapaus, joita Churchill painotti.

Sotakirjeenvaihtajana ja Amerikan historian tuntijana Churchill osaisi vastata siihen, miksei Euroopasta ole tullut eikä tule Yhdysvaltoja. Euroopalta puuttuu yhteinen kieli, yhden osapuolen voittoon päättynyt sisällissota ja yhteinen taisto suurta vihollista vastaan. Sellaiseksi ei ole muodostumassa edes eurokriisi, vaikka se muovaa käsityksiä maanosan yhteenkuuluvuudesta.

Todellista uhkaa ei edusta liittovaltio vaan yhteenkuuluvuuden ajatuksen hapertuminen. Eurooppalaisen yhteenkuuluvuuden säilymisestä kannattaa maksaa, sillä yksin Suomi ei pärjää, eikä Unkarikaan. Muuta itäblokkia paremman elintason taannut ”gulassisosialismi” rakentui länsiyhteyksien ja markkinoiden varaan.

EU-pelottelijoiden kannattaisi muistaa, että suomalaiseen identiteettiin kuuluu ajatus laajemmasta alueellisesta yhteydestä. Kylmässä sodassa suomalaiset tukeutuivat pohjoismaiseen yhteenkuuluvuuteen. Nykymaailmassa turvaa tuottaa eurooppalainen yhteenkuuluvuus, vaikka eurokriisin keskellä ei siltä tuntuisikaan. Lyhytnäköisyys se vasta maksaakin.