Leninin kootuista tuli sekajätettä

Mielipide 24.9.2011 16:01

Monesta muusta minua on kyllä syytetty, mutta ei koskaan järjestelmällisyydestä, käytännöllisyydestä, taloudellisuudesta. Hyveisiini voin laskea myös sen, etten kykene erottamaan tärkeää vähemmän tärkeästä. Mielestäni kaikki on niin kiinnostavaa. Jokainen esine, paperinpala on tarina.

Olen siis pahin kuviteltavissa oleva painajainen muuttotilanteessa. Tässä tapauksessa urakkani rajoittui suurehkon omakotitalon parinkymmenen neliömetrin vinttitilaan, jonne oli kertynyt aarteita lähes kolmenkymmenen vuoden takaa ja myös osasia vanhempieni arkistoista.

Miten luopua bussilipusta, jolla joskus Puolan Solidaarisuuden ollessa uhkeimmillaan oli matkustanut Varsovaa halkovaa Marsalkovskajaa pitkin matkalla johonkin heidän tilaisuuteensa. Tai kaikista paavi Johannes Paavali II:n Puolan-kiertueen puheista ja ohjelmalehtisistä, jotka yhdessä osoittivat, miten tarkkaan poliittisesti laskelmoitu tuo kuuluisa kiertue miljoonayleisöineen oli. Tai Solidaarisuuden varhaisvaiheen omista lehtisistä, joissa he avoimesti selvittivät, mitkä sisällissodan sattuessa olisivat voimasuhteet ja kenestä tulisi uusi sisäministeri.

Tai sitten toisen osapuolen, kommunistisen puolueen tehdasosaston paniikkihenkisistä sisäisistä tiedotteista, joita ostin yhdeltä paikallisaktiivilta Deep Purplen albumeilla (vai oliko se nyt Uriah Heep). Tästä kaikesta syntyi kokonaiskuva, jonka perusteella pienin lisävinkein ei ollut vaikea ennakoida sotatilan julistamista maahan joulukuussa 1981, vaikka erehdyinkin ajankohdasta muutamalla päivällä.

Silmäilin myös haikeasti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen salaisia raportteja keskusteluista suomalaisvaikuttajien kanssa. Tämä lehti julkaisi niitä ensimmäisenä, mutta ensimmäisen rooli on aina hankala,: kesti aikansa ennen kuin ”keskustelu” alkoi. Mutta se alkoi ja niin kauan kuin keski-ikäisiä Venäjää seuraavia riittää, ei se ikinä pääty. Motiivini oli aika toisenlainen: toivoin, että Suomi kävisi nopeasti läpi tämän vaiheen eikä juuttuisi siihen vuosikausiksi, kuten Baltian maissa näytti tapahtuvan ja sitten lopulta tapahtuikin. Kadu ja syytä mieluummin kuin pala ja elä on hieno filosofia, jos haluaa pysyä henkisesti paikallaan loputtomasti.

Sitten olivat tietysti myös upeat marxilaisen kirjallisuuden kokoelmat, joita kerättiin 1970-luvulla, jolloin niitä myyvä Kansankulttuuri ehti hetken olla kansankulttuuria. Suljin silmäni ja ajattelin, että netissä on nykyään kaikki, ja niin mustiin jätesäkkeihin pakkautui yhä uusia ja uusia ajattelun aarteita: sitähän ne viime kädessä ovat kaikkine kummallisuuksineenkin. Kyllä, kyllä niitä oli jo tarjottu muuallekin, mutta eivät olleet kelvanneet. Ilmaisellakin kirpparilla kirja on jostain syystä epäkiinnostava kierrätettävä.

Pelastin laatikoittain vinyylilevyjä, lasten lähettämät onnittelukortit, joitakin salaiseksi leimattuja keskusteluja, palan piikkilankaa neuvostoliittolaiselta keskitysleiriltä, ja tietenkin kaikki vanhempieni sotien aikaisten konserttien ohjelmalehtiset. En osaa sanoa, oliko tässä mitään järkeä, logiikkaa kyllä. Esineet auttavat muistamaan ja eläytymään.

Jätesäkit raahasin pakettiautoon ja ajoin Porvoon kaatopaikalle. Siellä havaittiin nopeasti, että jos en ryhtyisi repimään Leninin koottujen sivuja irti kansista, kyse oli sekajätteestä, niin paperivoittoista kuin olikin. Päädyin siis lavalle, ja sinne lensivät kaikki huolella säilyttämäni kriisiaikojen julkaisut. Pakettiauton taakse hiljalleen kerääntyvässä jonossa naputeltiin ratteja, kun perestroikan ja glasnostin ajan vallankumouksellinen informaatio päätyi näin lokkien valtakuntaan.

Tiesin tekeväni väärin, mutta niissä olosuhteissa ei oikein ollut toistakaan tietä. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta sama materiaali on muuallakin. Jotenkin lämmitti myös, että moni eläkeikää käyvä kansanedustaja tai korkea virkamies voi nyt huoata helpotuksesta, kun heidän tekemisistään ovat kiinnostuneita enää Porvoon kaatopaikan lokit.

Ajelin hieman apeana takaisin, tarkistin tyhjän vintin ja sammutin valot.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.