Lapsiporno, arabikevät ja ulkoistettu valvonta

Mielipide 1.6.2012 11:38

Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä, miten viestintääni seurataan?

Yksityisyys netissä on jännä juttu. Valvonnasta ja tietojen keräämisestä on helppo kehittää salaliittoajatuksia.

Otsikoiden perusteella isojen firmojen toiminta puhuttaa, vaikkapa Facebookin tai Googlen: mitä ne minusta tallentavat, mitä kertovat ulkopuolisille ja niin edelleen.

Mutta yhä useammin kuulee ajatuksen, että mitä väliä sillä on, jos Google tietää missä olen ja mistä tykkään – saanhan silloin parempia ohjeita ja suosituksia. Tai miksi pitäisi huolehtia sormenjälkirekisteristä, enhän ole rikollinen. Hyvä vain että poliisin työ helpottuu.

Millaisia ovat vasta-argumentit? Että se ei kuulu kenellekään, missä kuljen ja mitä teen. OK, mutta miksi ei?

Toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen tarjoaa yhden vastauksen kirjassaan Verkko ja vapaus. Pitää ajatella laajemmin kuin omaa elinpiiriä.

Valkoisille länsimaisen demokratian hyvin toimeentuleville asukeille käyttäjätietojen keruu voi näyttäytyä hyödyllisenä – ja viranomainen on ystävä. Tilanne ei ole sama maapallon joka kolkassa, kuten vaikkapa Syyrian tilanne on taas osoittanut.

Nikkanen kirjoittaa:

Tällä hetkellä sähköisen viestinnän turvallisuutta kehitetään koko maailmassa eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten ehdoilla. Se tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että kun lait ja standardit puhuvat ”viranomaisista”, nuo viranomaiset oletetaan pääsääntöisesti hyväntahtoisiksi. Kun me eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset päätämme esimerkiksi digitaalisen viestinnän säännöistä koko muun maailman puolesta, viestinnän viranomaisvalvonnalle ja tietojen kaupalliselle keräämiselle asetetaan verrattain vähän rajoituksia.

Tämä tarkoittaa, että jos haluan aloittaa viestintäbisneksen vaikkapa Valko-Venäjällä, luovutan alan standardien mukaan viranomaisille oikeudet tutkia käyttäjieni dataa, myös matkapuhelinliikennettä. Tekniikka sen kyllä mahdollistaa.

Nikkanen esittelee kirjassaan firmoja, jotka myyvät välineitä sähköisen viestinnän seurantaan. Jos luulit, että 3G-verkon liikennettä ei voi tarkkailla, luulit väärin: sensori voi etsiä jopa yksittäisen puhujan äänentunnistuksen perusteella. Lisäksi kännykkäverkossa liikkuvia sähköposteja ja nettiliikennettä voi seurata. Niin tapahtuu jatkuvasti.

Kun eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset johtajat puhuvat netin vapaudesta ja demokratiaa edistävästä vaikutuksesta, hurskastelevatko he? Heidän maansa ovat kehittäneet teknologiaa, joka helpottaa diktaattorien toimintaa, kun opposition viestintää voi seurata.

Tyystin toinen kysymys on, millainen merkitys kaukaisten maiden tapahtumilla on vaikkapa Suomessa. On vaikea ajatella, että Iranin tapahtumat saisivat suomalaisia laajasti kiinnostumaan verkon vapaudesta.

Jokin lähempänä oleva asia sen voikin sitten tehdä. Suomessa käräjäoikeus määräsi Elisan sulkemaan asiakkaidensa yhteydet Pirate Bay -sivustolle. Sehän on hyvä, voisi ajatella, piratismi on laitonta ja moraalitonta touhua. Mutta Nikkanen huomauttaa, että samalla oikeus ulkoisti estolistan laatimisen yksityisille toimijoille eli TTVK:lle ja Elisalle.

Nikkanen vertaa tätä siihen, että Intiassa valtio velvoittaa maassa toimivia internetyrityksiä poistamaan verkosta epäsopivaa materiaalia. Vastuu sopivaisuuden määrittelystä siirtyy yksittäisten yritysten harteille. Eikö sen pitäisi olla julkisen keskustelun ja oikeuden tehtävä, ei firmojen?

Suomalaisessa keskustelussa on sellainen piirre, että jos arvostelee tekijänoikeusrikkomusten valvontaa, leimautuu piratismin puolustajaksi. Se on mustavalkoista: ikään kuin piratismiin liittyen voi olla joko täysin puolesta tai vastaan.

Entä jos perustan verkkoon sivun, jossa vastustetaan lapsipornoa ja sivu joutuu poliisin estolistalle? Olenko lapsipornon kannattaja, jos kritisoin tuota sensuurilistaa?

Kaiken tämän jälkeenkin voi hyvin olla, että suuri enemmistö ei kiinnostu sähköisen viestinnän yksityisyydestä. Tavallaan se on hyvä uutinen: heidän ei tarvise, sillä Suomessa emme joudu kamppailemaan kansalaisia jahtaavien viranomaisten kanssa.

Tai sitten voi käydä kuin Egyptissä. Erään näkemyksen mukaan todellinen kansannousu alkoi vasta, kun presidentti Hosni Mubarak sulki netin ja matkapuhelinverkon, mikä sai ihmiset siirtymään laajoin joukoin kaduille.