Laatua yliopistoihin – lainarahalla?

Mielipide 26.12.2010 13:00

Keskustelu yliopistojen rahoituspohjan laajentamisesta kääntyy liian helposti keskusteluksi lukukausimaksuista. Haluan tuoda esille laajemman näkökulman ja keskittyä erityisesti lainapohjaiseen rahoitukseen.

Yliopistojen tämänhetkinen rahoitus koostuu valtaosin opetus- ja kulttuuriministeriön tuesta, joka on sidottu yliopiston perustehtävien tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen toteuttamiseen. Tämän lisäksi yliopistot saavat tutkimusrahaa, jonka suurin myöntäjä on Suomen Akatemia. Suomen Akatemian rahoitus on kilpailtua tutkimusapurahaa, ja sen suuruus vaihtelee yliopistoittain merkittävästi mutta on enimmillään alle 20 prosenttia yliopiston kokonaistulosta. Yliopistojen muu rahoitus tulee Tekesiltä, koti- ja ulkomaisilta yrityksiltä ja eri säätiöiltä. Lahjoitukset ja sponsoroinnit ovat olleet pienehköjä.

Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta yliopistot eivät ole tottuneet lainarahan käyttöön. Tapahtunut muutos yliopistojen autonomiassa ja talousasioissa antaa suuret mahdollisuudet lainapääomalla suoritettaviin operaatioihin ja yleensä toiminnan edellytysten vahvistamiseen.

Rahoituksen käytännöissä voidaan täten lähestyä yritysten vastaavia. Tässä kohdassa on välttämätöntä ymmärtää, että tämä ei tarkoita mitään muutoksia yliopiston toiminnan suuntautumisessa, vaan ainoastaan niiden rahoittamisen vahvistamisessa.

Lainarahoituksella yritykset ylläpitävät toimintansa tasoa. Ilman lainarahoitusta toiminta olisi suppeampaa. Ilman lainarahoitusta ryhdytään harvoin toiminnan laajennuksiin tai aloitetaan laajoja projekteja. Pikemminkin toimintaa laajennetaan investoinnein, ja uusien toimintojen kautta saadaan kasvanutta tulosvirtaa. Huolellisella suunnittelulla investointi on maksettu yleensä muutamassa vuodessa. Yrityksen kilpailukykyä saadaan näin kasvatetuksi.

Miten tämä vertautuu yliopistoihin? Voidaan sanoa, että velaton yliopisto on ylikapitalisoitu. Se tarkoittaa, että toiminta ei vaatisi niin paljon omaa pääomaa kuin mitä siihen sidotaan. Jos on tarpeen rakentaa uutta, voi lainarahoituksella päästä nopeasti liikkeelle.

Jos yliopiston strategia edellyttää rakennemuutoksia, esimerkiksi voimien uudelleen ryhmittämistä, voidaan vuosien päähän suunnitellut toimitilojen muutokset, uusien professuurien ja muun uuden henkilökunnan palkkaukset, laitehankinnat ja vastaavat toteuttaa lainarahalla parhaana mahdollisena ajankohtana. Tulevaisuus siirretään tähän päivään.

Yliopisto voi näin parantaa oppimisen laatua, laajentaa tutkimustyötä sekä kohottaa yhteiskunnallista palveluvalmiuttaan.

Laina on toki maksettava takaisin, ja yliopiston kannattaakin tarkkaan pohtia, millaisia rahoituskustannuksia se haluaa ottaa maksettavakseen. On esimerkiksi täysin mahdollista alentaa niitä lahjoitusten avulla ja rahoituksen mahdollisimman tehokkaalla hoitamisella.

Hyvän menestyksen myötä yliopiston perusrahoitus kasvaa ja sen tutkijat menestyvät koti- ja ulkomaisessa rahoituksen hankinnassa. Näin laina maksetaan, eikä yliopiston ole tarvinnut tinkiä päämääristään.

Toinen vaihtoehto on antaa lainan olla taseessa, toki niin että velan osuus pysyy riittävän pienenä ja on järkevässä suhteessa tuloihin. Molemmissa vaihtoehdoissa kysymys rahoituskustannuksista nousee keskeiseksi.

Kun katsoo kuuluisan Shanghai Jiao Tongin Academic Ranking of World Universities 2010 ranking-listaa ja erityisesti 50 parhaan joukkoa, niin niistä ainakin yhdysvaltalaisilla ja brittiyliopistoilla (yli 80 prosenttia) on lukukausimaksut osana rahoituspohjaa. Jos Suomi mielii lähelle listan kärkeä, on yliopistojen rahoituspohjaa laajennettava. Lukukausimaksut eivät ole kuitenkaan ainoa, eivätkä edes välttämätön reitti.

Teksti Reijo Vihko.
Kirjoittaja on professori ja Suomen Akatemian pääjohtaja emeritus.