Laatua yliopistoihin – lainarahalla?

SK:n toimitus
Mielipide 26.12.2010 13:00

Keskustelu yliopistojen rahoituspohjan laajentamisesta kääntyy liian helposti keskusteluksi lukukausimaksuista. Haluan tuoda esille laajemman näkökulman ja keskittyä erityisesti lainapohjaiseen rahoitukseen.

Yliopistojen tämänhetkinen rahoitus koostuu valtaosin opetus- ja kulttuuriministeriön tuesta, joka on sidottu yliopiston perustehtävien tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen toteuttamiseen. Tämän lisäksi yliopistot saavat tutkimusrahaa, jonka suurin myöntäjä on Suomen Akatemia. Suomen Akatemian rahoitus on kilpailtua tutkimusapurahaa, ja sen suuruus vaihtelee yliopistoittain merkittävästi mutta on enimmillään alle 20 prosenttia yliopiston kokonaistulosta. Yliopistojen muu rahoitus tulee Tekesiltä, koti- ja ulkomaisilta yrityksiltä ja eri säätiöiltä. Lahjoitukset ja sponsoroinnit ovat olleet pienehköjä.

Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta yliopistot eivät ole tottuneet lainarahan käyttöön. Tapahtunut muutos yliopistojen autonomiassa ja talousasioissa antaa suuret mahdollisuudet lainapääomalla suoritettaviin operaatioihin ja yleensä toiminnan edellytysten vahvistamiseen.

Rahoituksen käytännöissä voidaan täten lähestyä yritysten vastaavia. Tässä kohdassa on välttämätöntä ymmärtää, että tämä ei tarkoita mitään muutoksia yliopiston toiminnan suuntautumisessa, vaan ainoastaan niiden rahoittamisen vahvistamisessa.

Lainarahoituksella yritykset ylläpitävät toimintansa tasoa. Ilman lainarahoitusta toiminta olisi suppeampaa. Ilman lainarahoitusta ryhdytään harvoin toiminnan laajennuksiin tai aloitetaan laajoja projekteja. Pikemminkin toimintaa laajennetaan investoinnein, ja uusien toimintojen kautta saadaan kasvanutta tulosvirtaa. Huolellisella suunnittelulla investointi on maksettu yleensä muutamassa vuodessa. Yrityksen kilpailukykyä saadaan näin kasvatetuksi.

Miten tämä vertautuu yliopistoihin? Voidaan sanoa, että velaton yliopisto on ylikapitalisoitu. Se tarkoittaa, että toiminta ei vaatisi niin paljon omaa pääomaa kuin mitä siihen sidotaan. Jos on tarpeen rakentaa uutta, voi lainarahoituksella päästä nopeasti liikkeelle.

Jos yliopiston strategia edellyttää rakennemuutoksia, esimerkiksi voimien uudelleen ryhmittämistä, voidaan vuosien päähän suunnitellut toimitilojen muutokset, uusien professuurien ja muun uuden henkilökunnan palkkaukset, laitehankinnat ja vastaavat toteuttaa lainarahalla parhaana mahdollisena ajankohtana. Tulevaisuus siirretään tähän päivään.

Yliopisto voi näin parantaa oppimisen laatua, laajentaa tutkimustyötä sekä kohottaa yhteiskunnallista palveluvalmiuttaan.

Laina on toki maksettava takaisin, ja yliopiston kannattaakin tarkkaan pohtia, millaisia rahoituskustannuksia se haluaa ottaa maksettavakseen. On esimerkiksi täysin mahdollista alentaa niitä lahjoitusten avulla ja rahoituksen mahdollisimman tehokkaalla hoitamisella.

Hyvän menestyksen myötä yliopiston perusrahoitus kasvaa ja sen tutkijat menestyvät koti- ja ulkomaisessa rahoituksen hankinnassa. Näin laina maksetaan, eikä yliopiston ole tarvinnut tinkiä päämääristään.

Toinen vaihtoehto on antaa lainan olla taseessa, toki niin että velan osuus pysyy riittävän pienenä ja on järkevässä suhteessa tuloihin. Molemmissa vaihtoehdoissa kysymys rahoituskustannuksista nousee keskeiseksi.

Kun katsoo kuuluisan Shanghai Jiao Tongin Academic Ranking of World Universities 2010 ranking-listaa ja erityisesti 50 parhaan joukkoa, niin niistä ainakin yhdysvaltalaisilla ja brittiyliopistoilla (yli 80 prosenttia) on lukukausimaksut osana rahoituspohjaa. Jos Suomi mielii lähelle listan kärkeä, on yliopistojen rahoituspohjaa laajennettava. Lukukausimaksut eivät ole kuitenkaan ainoa, eivätkä edes välttämätön reitti.

Teksti Reijo Vihko.
Kirjoittaja on professori ja Suomen Akatemian pääjohtaja emeritus.

Keskustelu

Lainarahaa olisi riskirahaa, kuten yrityksissäkin. Mitä jos lainarahoin tehdyt investoinnit eivät johdakaan ”tuloksiin” ja kasvavaan perusrahoitukseen, jolla laina maksetaan? Toiminnan supistamiseen ja yt-neuvotteluihin se johtaisi.
Vaan johtaahan rahoituksen suuntaus nykyäänkin, maaseutyliopistojen kohdalla. Kun katsoo kuinka Aalto ahmii vaikkapa SA:n ja TEKESin rahoja.

Lainarahaa käytetään yritysstrategiassa markkinoiden ”huijaamiseen”: jos voidaan olettaa tuotteen/palvelun yksikköhinnan laskevan tulevaisuudessa (experience curve) ja/tai on joitain muita syitä olettaa tulevia tuottoja, lainalla voidaan nostaa bisnes pystyyn. Tulevilla tuotoilla sitten maksetaan laina takaisin. Mutta toimiiko laina-ajattelu sellaisessa ympäristössä, jossa bottom line on jotain ihan muuta kuin rahaa?

Yliopistojen tärkein (kansantaloudellinen) olemassaolon syy on, että maisterintutkinto maksaa hintansa takaisin 10,3-kertaisesti. Kansantaloudellisesti – ei yliopiston budjettiin. Meillä yliopistojen tehtävä ei ole tuottaa voittoa, eivätkä meillä alumnitkaan palauta 10,3-kertaista hyötyään yliopistojen kassoihin.

Logiikka tyssää myös siihen, ettei yliopistokentän perusrahoitus ole kasvamassa. Uusiojakoa saattaa tapahtua, mikäli Aalto ei saavuta tavoitteitaan vuoteen 2014 mennessä, mutta itse kakku pysyy vakiona. Mikäli valtio lupaisi lisätä perusrahoitusta ja/tai vastikkeellisesti taata lainoja, kerättäisiin yliopistoille velkataakkaa. Jos yliopistot eivät kykenisikään maksamaan tai täyttämään ehtoja (niillähän on monijäsenisten toimielinten kautta demokratia), jouduttaisiin ministeriön hirttoköyteen ja velkakierteeseen.

Mikäli ”tulevaisuus halutaan tuoda tähän päivään” ja yliopistojen johdon vastuunkantokyky on osoittautunut siksi mitä se on (Itä-Suomessa myydään kasvitieteellinen puutarha, Tampereella kumarrellaan yhden kandidaattiohjelman periaatteelle…), ei voida olettaa yliopistojen kykenevän kantamaan lainataakkaansa vastuullisesti. Tai vaihtoehtoisesti voidaan suoraan luopua teeskentelystä, että yliopistoilla on autonomia, ja siirtää ne suoraan takaisin ministeriön hoiviin. Vaihtoehto kun näkyisi olevan, että ensin hirttäydytään velkoihin ja valtio palauttaa ne vasta sitten huomaansa.

Aika oudolta taholta tulee moinen esitys! Kuten kommentaattorikolleegat edellä esittävät, lainaraha on taatusti se viho viimeinen keino yliopistojen toiminnan ylläpitämiseksi. Melko vulgaaria on edes verrata yliopistojen ja yritysten toimintaa keskenään. Näin uskallan väittää molempia tahoja sisältä käsin vuosikausia seuranneena.

Yliopistojen tehtävä on aivan muuta kuin tuottaa lisää rahaa kassaan! Toki yliopisto voi ottaa vastaan lahjoituksia yrityksiltä tai yksityisiltä, kunhan ne annetaan ilman mitään vastikeodotuksia.

Yliopistojen nykyinen ahdinko näyttää olevan seurausta äskettäisestä uudistuksesta, jolloin yliopistojen ”autonomiaa lisättiin”. Käytännössä vaikuttaa siltä, että Aalto-yliopisto kahmii kaikki rahat ja muut saavat tyytyä siihen, mitä autonomisesti kivien ja kantojen alta saavat keräiltyä.

Lähivuosina näemme, onko uusi uljas Aalto-yliopisto vain epäpyhä allianssa, käenpoikanen, joka kahmii itselleen kaiken tukahduttaen muut ympäriltään vai kenties vuosikymmenen innovaatio. Toistaiseksi tuo ensimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä.

Yliopistoilla on YLE:n mukaan pörssi- ym. sijoituksia 1600 miljoonaa euroa, josta ne eivät kerro lähemmin !

Ja tuosta termistä maaseutuyliopisto, jota itsekin erehdyin käyttämään. Aallon eduksi on ylläpitää mielikuvaa tai myyttiä että Helsinki on joku kansainvälinen paikka ja muut osat Suomea maaseutua. Käytännössä yhtä pitkä matka on ulkomaalaisista yliopistoista Helsinkiin kuin muuallekin maahan. Ja Helsinki-Vantaakaan ei satu enää reitin varrelle omilla lennoillamme.

Onhan tämä erinomaista. Vielä tämä melkeinpä viimeinen velkavankkureita vetämätön instituutio pitää saada valjaisiin. Eikö kapitaalilla ole jo tarpeeksi koronmaksajia, kun melkein kaikki muut elävät velkakuplataloudessa? Opiskelijatkin mielellään opetetaan nöyriksi pankin asiakkaiksi opintolainoineen ja työnantajat suosivat perheellisiä asunto- ja opintolainoin nöyrinä pidettyjä työuraansa aloittavia pienipalkkaisia työhevosia.