Kuvakilpailu: Mitä on hyvä elämä?

SK:n toimitus
Mielipide 20.3.2009 09:29

Kysymme sitä Sinulta, hyvä lukija. Kirjoita, kuvaa tai keskustele.

Hei sinä, joka elät mielestäsi hyvää elämää. Moni ei elä, vaan on tyytymätön.

Oletko oivaltanut hyvästä elämästä jotain, jonka haluat kertoa muillekin? Miten toteutat oivallustasi omassa elämässäsi?

Monenlainen elämä voi olla hyvää. Mikä on juuri sinun henkilökohtainen hyvän elämän reseptisi? Millaisista elementeistä elämäsi koostuu?

Mitä on riittävän hyvä elämä? Millainen elintaso vaaditaan hyvään elämään? Millaiset materiaaliset ja sosiaaliset puitteet hyvä elämä tarvitsee? Oletko luopunut jostakin saadaksesi elää hyvää elämää?

Onko hyvä elämä helppoa ja mukavaa? Pitääkö hyvän elämän kehittyä yhä paremmaksi? Vaatiiko hyvän elämän saavuttaminen ponnistuksia tai uhrauksia? Mikä estää elämästä hyvää elämää?

Millaisia harhakäsityksiä hyvästä elämästä on? Millaisen hyvän elämän mallin haluaisit tarjota muille?

Mistä tiedät, että elät hyvää elämää?

Sinulla on kolme tapaa osallistua:

1) Kirjoita. pitkästi tai lyhyesti. Voit hakea innoitusta edellä luetelluista kysymyksistä tai valita oman näkökulmasi. Lähetä teksti osoitteeseen sk.hyvaelama (ät) kuvalehdet.fi tai Suomen Kuvalehti, Hyvä elämä, Maistraatinportti 1, 00015 Kuvalehdet.

Z) Valokuvaa. Kuvaa yksi kuva tai useamman valokuvan sarja, jossa näkyvät hyvän elämän osaset. Voit lähettää kuvat Suomen Kuvalehden verkkosivuilla, josta saat tarkemmat ohjeet. Kaikki netissä julkaistut kuvat osallistuvat myös SK:n sivuilla käynnissä olevaan Hyvä elämä -kuvakilpailuun. Sen voittajakuva julkaistaan painetussa Suomen Kuvalehdessä ja siitä maksetaan palkkio.

3) Keskustele. Jokaisen verkossa julkaistun kuvan yhteydessä voi keskustella hyvästä elämästä.

Osallistu 31.5.2009 mennessä. Tekstejä, kuvia ja keskusteluja hyödynnetään SK:ssa julkaistavan jutun teossa. Kaikkien yhteystietonsa ilmoittaneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

Keskustelu

Tässä kirjoituksessa tuon esiin henkisen hyvinvoinnin merkitystä elämämme tasapainolle ja hyvinvoinnille. Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Mitään patenttiratkaisuja en tässä kirjoituksessa tarjoa. Aktiivinen ajattelu ja kriittinen asioiden pohdiskelu on keino päästä irti asioista, jotka kahlehtivat itsemme. Kasvu on aina tietoisuuden laajentumista ja itseriitoisuudesta irti pääsemistä. Toisin sanoen lähimmäisten kohtaamista.

Johdanto

Moraaliset ja eettiset arvot sisäistetään olemalla mukana yhteisön toiminnassa. Tärkeitä tahoja ovat tällöin perhe, koulu, sukulaiset ja ystävät sekä koko yhteiskunnan kulttuuri. Arvoja ei voi sisäistää lukemalla niitä kirjoista kuin keittokirjan ohjeita. Jos eettiset ja moraaliset arvot esitetään ylevinä julistuksina, ne jäävät helposti pilvissä leijuviksi ideoiksi, jotka eivät kohtaa arkielämäämme. Kun eettisiä tai moraalisia arvoja lähestytään siten, että selvitetään seikkoja, jotka estävät eettisten ja moraalisten päämäärien saavuttamisen, kohdataan arkinen todellisuus.

Meidän on itse sisäistettävä arvot, jotka ohjaavat elämäämme. Tärkeätä on se, että opimme suhtautumaan kriittisesti itsestään selvinä pitämiimme asioihin. Antiikin Kreikassa Sokrates keskusteli ihmisten kanssa ja pyrki saamaan heidät ajattelemaan elämäänsä ja näkemään myös erilaisia vaihtoehtoja ratkaisuilleen. Hän ei pyrkinyt opettamaan ihmisiä elämään valmiiden mallien mukaan. Jos sovelletaan tätä ajatusta hyvinvointi-
yhteiskuntaamme, tällöin kansalaiset eivät ole ainoastaan passiivisia yhteiskunnan palveluiden vastaan-ottajia, vaan myös aktiivisia ja vastuuntuntoisia toimijoita, jotka kykenevät ohjaamaan omaa elämäänsä.

Jotta yhteiskuntaa voitaisiin viedä kanasalaisyhteiskunnan suuntaan, jossa kansalaisten aktiivinen toiminta ja yhteiskunnan palvelut toimivat keskenään hyvässä yhteistyössä, asetetaan kasvatukselle ja koulutukselle vaatimuksia. Lisäksi tärkeäksi tulevat yhteisöllisyys ja verkostoituminen. Tällöin meidän tulee kasvaa yksilökeskeisistä, muurien rakentajista avoimemmiksi, muurien purkajiksi.

Informaatio ja tieto maapallon eri puolilta saavuttaa meidät tehokkaasti teknistyneen kulttuurimme ansiosta.
Pelkkä tieto ei auta meitä, jos olemme vain koko ajan lisääntyvän informaation vastaanottajia. Tieto on hyvä lähtökohta, mutta puhuessamme hyvästä itsetunnosta ja kyvystä toimia omilla ehdoilla toisten kanssa hedelmällisessä yhteistyössä, olemme vahvasti kasvatuksen alueelle koulutusta ja koko yhteiskuntamme kulttuuria ajatellen. Tiedon pitää muuttua tietämykseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitää kasvaa henkisesti tasolle, jossa olemme tiedon hallitsijoita eikä tieto hallitse meitä.

Ahneudesta ja oman edun tavoittelusta on tullut yhteiskunnassamme suorastaan hyve. Tärkeä kysymys on: ”Kykenemmekö edistämään taloudellisen hyvinvoinnin avulla myös henkistä hyvinvointia ja tasapainoi-
sempaa elämisen laatua”. Yhteiskuntaamme on ajateltava kokonaisemmin, ei ainoastaan taloudellisen kasvun kannalta. Yhteiskunnallisen ja humanistisen koulutuksen osuutta on lisättävä kaupallisessa ja teknisessä koulutuksessa. Kyseessä on muurien purkaminen ja pyrkimys avoimempaan yhteistyöhön eri koulutusalojen kesken.

Suomi kuuluu EU:n ja kansainväliset kysymykset ovat tulleet lähemmäksi meitä. Jotta kykenemme omaehtoiseen hedelmälliseen yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa, tulee jälleen tärkeäksi, että yhteiskunnassamme kasvatetaan ja koulutetaan nuorisoa, joka omaa hyvän itsetunnon ja kyvyn toimia yhteistyössä muiden kanssa.

Näitä kysymyksiä, joissa keskeisellä sijalla ovat yksilön henkinen kasvu, inhimillisempään välittämisen kulttuuriin kasvaminen ja vaikuttaminen yhteiskunnan jäsenenä pohdin seuraavissa luvuissa. Yksilön lisäksi tarkastelun kohteena on myös yhteiskuntamme toiminta ja kansainvälinen yhteistyö.

1. Yhteiskunnastamme

Yhteiskuntamme on ollut voimakkaassa muutoksen tilassa viimeisten vuosikymmenien aikana. Yhteis-kuntamme voi taloudellisesti paremmin kuin koskaan aikaisemmin historiansa aikana. Kuitenkin esille nousee jatkuvasti kysymys henkisestä pahoinvoinnista nuorison ja myöskin muiden väestöryhmien keskuudessa. Elämän eri osa-alueet ovat pirstoutuneet ja samalla yhteisölliset verkostot ovat heikentyneet. Asioita ajatellaan yksilön kannalta. Kun yhteiskunta huolehtii jäsenistään ”viran puolesta”, on samalla yhteisöllinen auttamisen asenne vähentynyt.

Yhteiskuntaamme pidetään hyvinvointiyhteiskuntana, joka toimii demokraattisesti ja jossa ei ole suuria luokkaeroja. Yhdeksänkymmentäluvun alusta alkoi kuitenkin kehitys, jossa yhteiskunnan palveluita on vähennetty ja tuloerot köyhien ja hyvin toimeentulevien välillä ovat kasvaneet. Kun kansalaiset ovat tottuneet yhteiskunnan palveluihin, ovat yhteisölliset tukiverkostot heikentyneet tai hävinneet kokonaan.
Terveydenhoidossa suoritetaan priorisointia, jossa määritellään kenelle annetaan hoitoa ja mitkä sairaudet kuuluvat hoidon piiriin. Kansalaiset voivat hakeutua yksityisen terveydenhoidon piiriin. Tällöin kuitenkin varallisuus ratkaisee ja köyhimmät jäävät ilman apua. On odotettavaa, että samanlainen priorisointi laajenee sosiaalisiin palveluihin ja mahdollisesti myös koulutukseen. Myöskin yhteiskunnan ylläpitämät laitokset kuten poliisilaitos ja armeija joutuvat supistusten kohteeksi. Yleisesti voidaan sanoa, että valtion ja kuntien kautta tulevat palvelut kansalaisille heikkenevät.

Kun verokertymä valtiolla ja kunnilla ei riitä vallitsevien palveluiden ylläpitoon, ei voida ylläpitää nykyistä palvelutasoa. Kun kansalaiset ovat tottuneet yhteiskunnan palveluihin, on heidän omatoiminen aktiivi-suutensa heikentynyt. Helposti ihmisille tulee sellainen kokemus, että yhteiskunta jättää jäseniään heitteille. Silloin kun palvelut heikkenevät, yhteiskunnan on muututtava enemmän kansalaisyhteiskunnan suuntaan, jossa erilaiset yhteisölliset tukiverkostot toimivat kunnallisten palveluiden tukena. Hävinneitä tukiverkostoja ei luoda hetkessä. Kansalaisten on opittava uudenlainen välittävä suhtautuminen lähimmäisiinsä. On opeteltava toimimaan vastuullisena yhteisön jäsenenä. Kansalaisten aktiivinen oma toiminta kuntien palveluiden ohella on yksi ratkaisu, missä hoidetaan heikentynyttä yhteiskunnan taholta tulevaa palvelutoimintaa. On mahdollista, että aikuiset ikäluokat eivät osaa muuttaa asenteitaan. Tällainen muutos yhteiskunnassa on pitkä prosessi, jossa kasvatuksella perheissä ja peruskoulussa on tärkeä asema. Seuraavassa kasvatusta käsittelevässä luvussa pohdin tätä asiaa tarkemmin.

Olemme tottuneet Suomessa edustusdemokratiaan. Usein todetaan, että nuoriso ei ole kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Nuorison osallistuminen vaaleihin on passiivista. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus asiasta. Peruskoulujen ala-asteelta lähtien koulujen toiminta on muuttunut aktiivisemmaksi ja osallistuvammaksi työtapojen suhteen. Nuoriso kokee yhteiskunnallisen osallistumisen enemmän toimintana ja mukana olemisena ryhmissä. Pelkkä äänestäminen vaaleissa ei tällöin saa innostumaan. Vanhemmat ikäluokat ovat tottuneet edustusdemokratiaan ja nuoremmat ovat kasvaneet enemmän kansalaisvaikuttamisen, kansalaisdemokratian suuntaan ja etsivät omia vaikuttamisen mahdollisuuksiaan.
Jos yhteiskunta ei tarjoa kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksia, vaikuttaminen saa helposti mielenosoituksellisia ja jopa väkivaltaisia piirteitä. Kun yhteiskunta on voimakkaassa muutoksessa, säilyttävät voimat ja uudistamiseen pyrkivät voimat ovat törmäyskurssilla. Tällaista ristiriitaa on havaittavissa yhteiskunnassammekin, joskin hyvin maltillista.

Käsitteenä kansalaisdemokratia on ilmassa leijuva illuusio jostakin tavoitteesta. Kansalaisten vapauden lisääntyessä täytyy vastuun lisääntyä samassa suhteessa. Vapaus ilman vastuuta johtaa vain kaaosta kohden.
Yhteiskunnan muuttuminen toimivaksi kansalaisdemokratiaksi on pitkä kasvuprosessi. Tällöin asetetaan yhteiskunnan koulutukselle ja kasvatukselle tavoitteita. Kansalaisten täytyy olla korkean sivistystason omaavia. Yhteiskunnan jäsenten pitää olla aktiivisia ja kyetä tarttumaan asioihin. Heidän pitää kyetä vastuulliseen toimintaa. Kriittinen suhtautuminen asioihin ja kyky argumentoivaan keskusteluun, missä asioita tarkastellaan eri näkökulmista ovat keskeisiä. Yhteisöllinen toiminta ja verkostojen muodostaminen tulee myös tärkeäksi. Sellainen keskustelukulttuuri, jossa pyritään hyvään lopputulokseen argumentoivan keskustelun ja väittelyn avulla, ei ole maassamme vahva alue. Tähänkin asiaan voidaan vaikuttaa koulutuksen avulla.

Kun päätösvaltaa siirretään pienempiin yksiköihin, esim. valtiolta kunnille, täytyy vallankäyttäjillä olla valmiuksia vastuun kantamiseen. Yhdeksänkymmentäluvun alussa maassamme oli syvä lamakausi. Samanaikaisesti lisättiin kunnallista päätösvaltaa. Kuntien oli ryhdyttävä säästötoimenpiteisiin. Monia säästötoimenpiteitä suoritettiin lyhytnäköisen tarpeen perusteella ottamatta riittävästi huomioon niiden pitkäaikaista vaikutusta. Näin tapahtui ainakin kouluissa. Koulujen resursseja pienennettiin jatkuvasti, mikä aiheutti sen, että opetusryhmät suurenivat ja erilaisia tukitoimia vaikeuksissa olevien oppilaiden suhteen vähennettiin. Sama kehitys on jatkunut vielä 2000-luvun puolella. Ilmeisesti nuorison lisääntyneillä psyykkisillä ongelmilla on korrelaatiota tämän kehityksen kanssa. Koulujen suorittamaa kasvatusta ja opetusta täytyy voida tehdä pitkän tähtäimen tavoitteiden mukaan, ei päivänpolitiikan tarpeiden mukaan. Kysymys ei ole ollut siitä etteikö kunnissa olisi riittävää asiantuntemusta tehtävien hoitoa varten. Kysymys on lähinnä siitä, että esim. kunnallisten päättäjien ja kouluväen kesken ei ole syntynyt toimivaa verkostoa. Kysymys ei ole niinkään yksittäisistä päättäjistä. Kyseessä on lähinnä uskottavuusongelmasta. Täytyy syntyä verkosto, jossa on riittävä asiantuntemus ja jolla on sellainen uskottavuus ja vaikutusvalta, että voidaan tehdä pitkäntähtäimen suunnitelmia, joita noudatetaan. Resurssien jako kunnissa riippuu myöskin siitä, mitä asioita arvostetaan, ei pelkästään rahavaroista.

Jos yhteiskunnassa kiinnitetään liikaa huomiota taloudelliseen kasvuun, jää kasvatus ja kulttuuri helposti sivuseikaksi. Näillä asioilla on kuitenkin tärkeä osuus siihen, että kansalaisille muodostuu sellainen itsetunto, että he kykenevät toimimaan omilla ehdoillaan hedelmällisessä yhteistyössä kotimaassaan sekä kansainväli-
sillä kentillä muiden kanssa. Ilman hyvää itsetuntoa toiminta, olipa se taloudellista tai muuta toimintaa, ei onnistu rakentavassa yhteistyössä muiden kanssa.

2. Kasvatuksesta ja koulutuksesta

Kasvatuksen ja koulutuksen tehtävä yhteiskunnassamme

Kasvatuksen ja koulutuksen tehtävä on valmentaa nuorisoa ottamaan vastuu yhteiskunnastamme ja jopa kehittää sitä parempaan suuntaan. Pyrkiminen jatkuvaan talouden kasvuun on yhteiskunnassamme keskeinen tavoite. Taloudellinen hyvinvointi on yhteiskunnan kulttuurin kehittymisen ehto. Taloudellisen hyvinvoin-
nin tulee palvella kansalaisten henkistä hyvinvointia. Jos taloudellisen hyödyn ja tehokkuuden tavoittelusta tehdään päämäärä, tulee näistä epäjumalia, joiden orjuuteen kansalaiset alistetaan. Kulttuuri muuttuu tällöin helposti itsekkääksi oman edun tavoitteluksi, mistä seuraa henkistä pahoinvointia.
Kasvatuksella ja koulutuksella on myös tehtävänä kansakunnan ja koko ihmiskunnan menneisyyteen tutustuminen. Kulttuurimme henkinen perintö osaltaan vie elämäämme hyvään suuntaan. On tärkeätä, että nuoriso ei kasva arvotyhjiöön, jolloin pettymyksen hetkellä joudutaan helposti umpikujaan, jossa keinoina ovat alkoholi, huumeet tai itsemurha. Ihmiskunnan historiassa on myös paljon sotia ja julmuutta, jotka osoittavat ihmisen raadollisen puolen. Toivottavasti nuoremmat sukupolvet oppivat näistäkin asioista jotakin, jotta heidän ei tarvitsisi kohdata samoja virheitä, mitä ihmiskunta on tehnyt historiansa aikana. Historia osoittaa kuitenkin sen, että uudet sukupolvet haluavat valita oman tiensä ja tekevät omat virheensä. Toivottavaa on, että ihmisissä vahvistuvat kuitenkin edistykseen ja henkiseen kasvuun vievät ominaisuudet.

Näkökohtia yhteiskuntamme kasvatus- ja koulutuskulttuuriin

Nykyinen nuoriso on tietää yhteiskuntamme ja koko maailman asioista paljon enemmän kuin nuoriso oman nuoruuteni aikana 50- ja 60-luvuilla. Nuorisolla on myöskin pyrkimyksiä edistää luontoa säästävää ekologista kehitystä sekä eettisiä ja moraalisia kannanottoja yhteiskuntamme epäkohtiin.
Osalla nuorista on sosiaalisia ja mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Nykyään tällaiset ongelmat näyttävät vain kasvavan. Tämän johdosta on tärkeätä pohtia miten yhteiskuntamme kasvatus- ja koulutuskulttuuri voi edistää henkistä hyvinvointia.

Kahdeksankymmentäluvulla kouluilla oli resursseja pieniin opetusryhmiin ja erilaisiin tukitoimiin, kuten tukiopetus ja kerhot. Itse työskentelin peruskoulun yläasteella, jossa yhteisöllinen toiminta oli keskeisellä sijalla. Luokilla oli leirikoulutoimintaa sekä opettajien, oppilaiden, henkilökunnan ja vanhempien vetämiä tapahtumia järjestettiin koko koulun puitteissa. Oppilaskunta ja tukioppilaat järjestivät erilaisia tilaisuuksia.
Useat kerhot olivat henkireikänä niille oppilaille, jotka halusivat kehittää taiteellisia, kädentaidon tai muita itselleen luontaisia kykyjä. Myöskin oli varaa järjestää erilaisia vierailukäyntejä ja tilaisuuksia koululla esiintyville taiteilijoille. Koulussa oli hyvä henki, joka osaltaan vaikutti innostavasti opiskeluun. Myöskin tärkeä seikka oli se, että luokan hyvän yhteishengen ansiosta luokassa jotkut oppilaat luokanvalvojan kanssa yhteistyössä huolehtivat sellaisista oppilaista, jotka olivat joutuneet rötösten tielle. Luokissa voitiin käsitellä ongelmia avoimesti yhdessä.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa alkoivat säästötoimenpiteet, joiden johdosta koulun kasvatuksellinen toiminta kärsi. Kerhot hävisivät lähes kokonaan. Sama tapahtui tukiopetukselle. Luokkakoot suurenivat. Innostunut koulukulttuuri muuttui ankeaksi työskentelyksi. Viihtyvyyden vähentyessä erilaiset käytösongelmat ja koulukiusaaminen lisääntyivät. Sama ankeus on jatkunut vielä 2000-luvulla. Nykyään tehdään opetussuunnitelmia eri oppisisältöjen lisäämiseksi opetukseen. Tuntuu siltä, että talouselämän tulosvastuuseen tähtäävät vaatimukset ovat tulleet koulujen toimintakulttuuriin. Koulu ei kuitenkaan ole tehdas, jossa raaka-aine otetaan vastaan toisesta päästä ja toisesta päästä tulee valmis tuote.
Peruskoulu ei tarvitse niinkään jatkuvia oppisisältöjen muutoksia, joissa lisätään oppiainesta. Peruskoulu tarvitsee rauhan suorittaa kasvatustyötä ja perusopetusta sillä aikataululla, että kasvullekin jää aikaa.

Sosiaalisten ja psyykkisten ongelmien lisääntyessä nuorison keskuudessa erityisopettajien, kuraattorien, psykologien, sosiaalityöntekijöiden, nuorisotyöntekijöiden ja poliisien työ nuorison keskuudessa on tullut entistä tärkeämmäksi. Joudutaan hoitamaan syntyneitä ongelmia. Kuitenkin palauttamalla koteihin ja kouluihin yhteisöllinen kasvatuskulttuuri voidaan vähentää ongelmien syntymistä. Tämä vaatii resurssien lisäämistä kouluille. Samalla voidaan kuitenkin vähentää ongelmien hoitoon käytettäviä resursseja. Tällöin toteutetaan edellisessä luvussa esittämääni mallia, jossa yhteiskunnan palvelut ja yhteisöllinen verkos-toituminen ovat hedelmällisessä yhteistyössä.
Pelkkä tieto ei ole sivistyksen perusta. Tarvitaan myös lähimmäisestä välittävää kasvatuskulttuuria, jonka avulla tieto muutetaan tietämykseksi. Tarvitaan henkistä kasvua, jolloin opitaan hallitsemaan tietoa ja omataan sellainen itsetunto, että kyetään tulemaan toimeen itsensä kanssa ja kyetään hedelmälliseen yhteistyöhön muiden kanssa.
Tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että rakennetaan ”uljaita taloja” ja unohdetaan kasvatuksen avulla rakennettava ”hyvä perustus”, itsetunto. Yhteisöllinen kasvatuskulttuuri näyttää vähenevän maassamme samassa suhteessa kuin itsekäs lähimmäisestä piittaamaton elämisen tapa lisääntyy.

Yhteiskuntamme päättäjillä näyttää olevan epäselvä kuva eteenkin peruskoulussa vallitsevasta tilanteesta nimenomaan kasvatustehtävän suhteen. Pisa-tutkimuksessa osoitettiin, että Suomi ja Japani sijoittuivat kärkeen vertailtaessa eri maiden koulusaavutustuloksia. Täytyy katsoa kuitenkin myös mitalin toista puolta. Japanissa tehdään eniten itsemurhia nuorison keskuudessa kovan kilpailun vuoksi opiskelupaikoista. Suomessa psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti nuorison keskuudessa. Näitä ongelmia ei hoideta vetoamalla hyvään tulokseen Pisa-tutkimuksessa.

Edellisessä luvussa esitin yhteisöllistä verkostoitumista korjaamaan heikentyneitä yhteiskunnan palveluita.
Mielestäni nuorison henkistä pahoinvointia ja psyykkisiä ongelmia voidaan vähentää synnyttämällä tukiver-kostoja koulun, perheiden ja eri työntekijäryhmien välille, jotka ovat nuorison kanssa tekemisessä. Jos nuorta riepotellaan virastosta toiseen eri henkilöiden luokse, jotka kukin toimivat eri tavoin, nuoren tilanne vain pahenee. Tästä yhteistyöstä enemmän seuraavassa luvussa.

Jos koulun pitää valmentaa oppilaita toimimaan kansalaisyhteiskunnassa, pitää koulun työskentelyilmapiiri rakentaa sen mukaisesti. Pelkkä poliisimainen autoritaarinen kuri ei tällöin toimi. Kuri pitää olla koulun työskentelyssä, mutta se on luotava yhteisöllisin keinoin. Kouluille on annettava sellaiset resurssit, että voidaan muodostaa riittävän pienet opetusryhmät yhteisöllisen kulttuurin luomiseksi. Tutkimusten mukaan 12-14 oppilaan ryhmä on tällöin sopiva. Ryhmän ei saa olla ainakaan suurempi kuin 20 oppilasta. Koulussa opettajien ja henkilökunnan on myös hallittava yhteisöllisiä työskentelymenetelmiä ja opettajien lisäksi yhteistoiminnallisia ja vaihtelevia opetusmenetelmiä, muutoin ryhmien pienentäminen ei ole tarpeen. Liian suuressa ryhmässä yhteisöllisen toiminnan syntyminen ei onnistu. Tällöin täytyy miettiä myöskin koulun kokonaistoimintaa ja mitä resursseja siihen tarvitaan. Mahdollisesti kerhoja ja muuta koulun toimintaa kuten 80-luvun esimerkissä esitin. Pelkkänä talkootyönä opettajilta ei voi vaatia lisääntyvää toimintaa.
Nykyisessä valinnaisainesysteemissä ei saavuteta sellaisia tuloksia kuin kerhotoiminnassa. Läheskään kaikki valinnaisaineryhmän oppilaat eivät ole motivoituneita. Lisäksi työohjelman puitteissa aika on rajallinen.

Tarvitaan arvokeskustelua yhteiskunnan päättäjien, kouluväen ja kotien välillä, jotta näkemykset ja tavoitteet olisivat samansuuntaiset kasvatuksen suhteen.
Tutkimus on lisännyt oppilaiden hahmottamis- ja oppimisvaikeuksien tuntemusta. Tämä auttaa suhtautumaan oikein oppilaiden oppimisongelmiin. Mitkään teoriat eivät kuitenkaan voi korvata sitoutumista kasvatukseen, välittämistä ja ajan antamista lapsille.
Kasvatus vaatii sitoutumista, aikaa, vaivannäköä ja vastuunkantamista lapsista. Kyseessä on noin kahdenkymmenen vuoden projekti, mikä sisältää lukemattoman määrän haasteita, joista osa epäonnistuu, mutta toivottavasti kuitenkin suurin osa onnistuu. Onnistumisen lähtökohta on se, että vanhemmilla on ensisijaisesti kasvatusvastuu lapsistaan. Sitoutuminen tähän vastuuseen vaatii vanhemmilta ja muiltakin kasvattajilta kasvamista välittämisen kulttuuriin. Kasvattajan on kehityttävä mestariksi, joka ohjaa kasvatettavia kisällejä.

Koulukasvatuksessa on otettava huomioon se, että yhteiskunta muuttuu kansalaisyhteiskunnan suuntaan ja työelämässä innovatiivinen kehitystyö tulee entistä keskeisemmäksi. Tällöin tulevat seuraavanlaiset ominaisuudet tärkeiksi: Aktiivisuus, kyky tarttua tehtäviin, tiedon hankinta, sen käsittely ja kyky tehdä kehittelytyötä tiedon avulla ja kyky nähdä asioita pitkällä tähtäimellä. Viimeinen asia tarkoittaa sitä, että tieto on jalostunut henkiseksi kasvuksi, tietämiseksi. Lisäksi tarvitaan kykyä ottaa vastuuta asioista, kriittistä suhtautumista asioihin, argumentoivaa keskustelutaitoa eli kykyä tarkastella asioita eri näkökulmista. Lisäksi keskeiseksi tulee yhteisöllinen verkostoituminen. Näitä asioita voidaan valmentaa koulun kasvatus- ja työskentelykulttuurin avulla. Väittelytaitoa ja argumentoivaa hyvään tulokseen pyrkivää keskustelua voidaan kehittää lisäämällä keskustelu ja väittelytilanteita työtapoihin.

Demokraattinen yhteiskunta ja työelämä eivät ole ainoita tahoja, mitkä asettavat vaatimuksia kouluille. Kouluihin on otettu, mm. terveyskasvatukseen, elämisen taitoihin liittyviä asioita, kuten perhekasvatusta, ihmissuhteet, terveellinen ravinto. Alkoholin, tupakan ja huumeiden suhteen tehdään valistustyötä.
Agressiivinen mediakulttuuri asettaa kasvatukselle myös haasteita. Internetin, television, videoiden ja väkivaltaisten pelien tulvaa voidaan lainsäädännöllä rajoittaa. Lisäksi Internetissä voidaan käyttää suodattimia. Jos ajatellaan, että asia on hoidettu näillä toimenpiteillä, tuntuu siltä, että laitetaan pää pensaaseen ja sanotaan asian olevan kunnossa. Kun viidakkoa ei voida hävittää, voidaan kuitenkin oppia elämään viidakossa. Mediakasvatus on iso haaste kouluille. Kansalaisten on opittava suhtautumaan kriittisesti asioihin niin, että he eivät ole kaikkien vaikutteiden heiteltävissä. On osattava itse suodattaa asioita.

Maassamme on hyvä ja tasapuolinen peruskoulutus. Peruskoulua ei kannata päästää rappeutumaan. Jos koulutukseen ei olla tyytyväisiä, jossakin vaiheessa kunnallista koulua aletaan korvata yksityiskouluilla.
Kalliit yksityiskoulut keräävät helposti parhaat opettajat. Varallisuus asettaa tällöin oppilaat eriarvoiseen asemaan.
Opettajia pitää tukea työssään. Ei ole tarpeen asettaa opettajaa jalustalle. Rakentavaa kritiikkiä on tarvittaessa esitettävä koulua kohtaan. Opettajan työ on henkisesti raskasta. Vaikka opettaja ei voi ryhtyä äidiksi tai isäksi 20 oppilaalle, kuitenkin yhteistyö kotien, nuorison kanssa tekemisessä olevien henkilöiden ja päättävien tahojen kanssa on tärkeää. Jos opettajien asema ja arvostus on huono, akateemisesti koulutetut henkilöt hakeutuvat pois opetustyöstä. Tällöin epäpätevien opettajien määrä kouluissa kasvaa entistä suuremmaksi.

3. Yksilön vuorovaikutuksesta yhteisön kanssa

Perheet ja lähiympäristö

Niissä perheissä, joissa vallitsee välittämisen ilmapiiri lapsilla on hyvät edellytykset kasvaa tasapainoisiksi kansalaisiksi. Kuitenkin Suomessakin on paljon perheitä, joissa vanhempien kasvatusvastuu on kateissa. Aina ei tarvitse olla kyse sosiaalisista ongelmista ja väkivallasta. Aikuisten työ ja velvollisuudet saattavat aiheuttaa sen, että vuorovaikutus lasten kanssa on vähäistä. Jos hyväksymistä ei löydy kotoa tai ei ole tukiverkostoa, joka välittäisi lapsesta, hyväksymistä haetaan jengeistä. Jos mukaan tulevat huumeet, alkaa rahan hankintaa varten rikollinen toiminta. Tältä tieltä on vaikea palata takaisin normaalin yhteiskunnan piiriin. Jos ei ole yhteisöä, jossa kasvamalla opitaan moraaliset ja eettiset perusteet elämälle, ainoaksi moraaliseksi säännöksi voi muodostua se, että saa tehdä mitä vain kunhan ei jää kiinni.
Koulu voi toimia parhaassa tapauksena hyvänä tukena lapselle. Kuitenkin ongelmien syyt syntyvät usein ennen kouluikää, jos lapsella ei ole ollut aikuiskontakteja, joissa valitsee hyväksymisen ja välittämisen ilmapiiri. Nykyään ei useinkaan ole sukulaisia perheen lähiympäristössä. Elämänmuodossamme kontaktit naapurien kanssa ovat vähäisiä.
Usein lapsiperheet koetaan häiriötekijöiksi ainakin kerrosteloissa. Seuraava esimerkki kertoo asenteistamme. Kerrostalon hiekkalaatikolle tulee äiti lapsensa kanssa leikkimään. Kohta eräs talon asukas tulee räyhää-mään, että olette väärällä puolelle, menkää omalle pihamaalle. Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, miten ilkivallan siemenet kylvetään lapseen. Rakennetaan aitoja ja muureja suojaksi. Mitä vähemmän tiedetään naapureista, sitä korkeampia ovat muurit. Tarkoitan tässä henkisiä muureja. Muurin takana olevat ihmiset ovat pelottavia vihollisia. Vihollisiin ei voi suhtautua muutoin kuin korkeintaan aiheuttamalla harmeja tekemällä ilkivaltaa. Kun puhumme hankalista nuorista, aikuisten täytyy myös katsoa peiliin ja miettiä mitä ovat itse tehneet asian hyväksi.
Toinen tapa hoitaa ympäristön turvallisuutta on yhteisöllinen tapa. Aikuiset ottavat tehtäväkseen opastaa lapsia tulemaan toimeen ympäristön kanssa. Silloin aikuisten on itse osoitettava välittämistä ja hyväksymistä lapsille. Ei ole helppoa muodostaa tällaisia turvaverkkoja. Olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta hoitaa asiat ja että saamme olla rauhassa omassa aitauksessamme. Tällaista toimintaa voitaisiin edistää suunnittelemalla asuinympäristöjä niin, että on rakennettu myös kokoontumis- ja harrastustiloja. Esim. nuoriso-ohjaaja voisi olla kouluttamassa ympäristön asukkaita yhteistoimintaan.
Kansalaisten yhteisöllisen verkostoitumisen avulla voidaan huolehtia myös vanhusten, kehitysvammaisten lasten ja sairaana olevien lasten hoidosta yhteiskunnan tukipalveluiden ohella.
Voi olla ettei nykyiset aikuiset halua ryhtyä mihinkään vastaavaan toimintaan. Koulujen kasvatuskulttuurilla voidaan nuoria kasvattaa yhteistyökykyisemmiksi. Ehkä silloin seuraavan polven aikuiset osaavat toimia paremmin.

Perheet ja koulu yhteistyössä

Edellä kirjoitin peruskoulujen yhteisöllisestä toimintakulttuurista. Tärkeä osuus koulun ja kotien lisäksi yhteisöllisten ja sosiaalisten taitojen kasvattamisella nuorisolle on urheiluseuroilla, nuorisojärjestöillä, harrastustoiminnalla ja seurakuntien nuorisotyöllä. Kouluilla pitää olla myös positiivista vuorovaikutusta perheiden kanssa ongelmien hoidon lisäksi. Eri tahojen välillä voi toimia turvaverkosto, joka tarvittaessa osaa tarttua asioihin ongelmatapauksissa. Kun nuori on vaikeuksissa, häntä ei pitäisi kuljettaa henkilön luota toisen luo. Yhteinen neuvonpito, jossa on läsnä lapsi, vanhemmat tai vanhempi, opettaja, tarvittaessa rehtori, kuraattori, psykologi, sosiaaliviranomainen, poliisi, mahdollisesti nuorisotyöntekijä ja urheiluseuran vetäjä, auttaa eri tahoja hahmottamaan ongelmaa. Tällöin nuori ei voi vedättää aikuisia. Myöskin jokaisen tahon aikaa voidaan tällöin säästää. Kun kokoonnutaan yhteen on tärkeätä etteivät aikuiset ala syyttää toisiaan. Kyseessähän on nuoren ongelmien hoito. Tärkeätä on, että nuori kokee aikuisten välittävän hänestä. Tehdään yhteinen sopimus miten toimitaan. Keskeistä on, että jokainen osapuoli noudattaa sopimusta ja toimitaan johdonmukaisesti samalla tavalla. Jos ajatellaan ettei minulla tässä asiassa ole merkitystä, kokoontumien on ollut täysin turhaa. Aika ajoin kokoonnutaan tarkistamaan miten on edistytty ja toimitaan tilanteen mukaan.

Perheet ja vanhempien työpaikat

Usein näyttää siltä, että työpaikoilla pyritään ottamaan työntekijöistä irti mahdollisimman paljon. Se voi olla järkevää lyhyellä tähtäimellä. Se ei kuitenkaan ole viisasta toimintaa pitkällä tähtäimellä edes työpaikan kannalta. Loppuun uupunut työntekijä ei voi olla hyvä työntekijä. Työpaikoillakin pitää ajatella asioita kokonaisvaltaisemmin kuin vain pelkän hyödyn ja tuottavuuden kannalta. Jos työntekijän elämä on tasapainossa, kykenee hän myös antamaan hyvän panoksen työssänsä. Työn lisäksi aikaa ja energiaa pitää jäädä myös lapsille ja koko perheelle, harrastuksille ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle. Työpaikan johtamiskulttuuriin ja ilmapiiriin osataan nykyään kiinnittää huomiota ja niihin pyritään saamaan muutosta monilla työpaikoilla.
Pörssiyhtiöissä omistajat ovat osittain tai kokonaan ulkomailla. Tällaisten tehtaiden lopettamisen yhteydessä työtekijät näyttävät olevan samassa asemassa kuin tuotantolaitoksen koneet. Onko yksilökeskeinen kulttuuri johtanut siihen, että suhtautuminen kanssaihmisiin on muuttunut entistä välinpitämättömämmäksi. Jos tehdas, joka tuottaa voittoa hyvin lopetetaan, paistaa ahneus kaikista selityksistä huolimatta läpi. Tällainen kansainvälinen teollisuuden verkostoituminen näyttää olevan kasvotonta ja hallitsematonta. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa inhimillisemmät pelisäännöt sopimusten avulla.

Onko medialla merkitystä

Edellä oli esillä agressiivinen mediakulttuuri. Kasvatuksella voidaan vaikuttaa siihen, että pystymme paremmin hallitsemaan elämäämme ja suhtautumaan kriittisesti saamiimme vaikutteisiin. On tärkeätä, että kodeissa ja myöskin kouluissa keskustellaan TV-ohjelmista, joissa on väkivaltaa ja huonoja vaikutteita. Nuori henkilö ei vielä osaa käsitellä ja suhtautua oikein väkivaltaisiin kohtauksiin. Kuinka paljon mahtaa olla korrelaatiota nuorten väkivaltaisen käyttäytymisen ja väkivaltaa sisältävien elokuvien ja videoiden välillä.

Jotkut politiikkomme ovat henkilöitä, jotka esiintyvät usein julkisuudessa. Politiikka on saanut piirteitä, jossa varsin läpinäkyvän pelin avulla pyritään pönkittämään omaa asemaa. Tämä on kuitenkin varsin lyhytnäköistä toimintaa, jossa heikennetään omaa luotettavuutta ja sahataan samalla omaa oksaa. Jos henkilö asettuu reilusti kisaan vastaehdokkaiden kanssa, antaa tämä ainakin luotettavan kuvan politiikosta ja mahdollisesti vahvistaa omaa asemaa. Poliittisen puolueen ohjelmana ei voi olla valtaan pyrkiminen keinolla millä hyvänsä. Jos ajatellaan tällaista toimintaa moraaliselta kannalta, on toiminnan viesti melko arveluttava.
Toiminta vaikuttaa paljon enemmän kuin puheet. Kaikkia asioita, myöskin politiikkaa voidaan tarkastella välittämisen kulttuurin kautta. Luottamusta herättää se, että pidetään lupaukset ja pidetään oman väen puolta. Kyetään neuvottelemaan muiden kanssa omilla ehdoilla rakentavassa yhteistyössä. Äänestäjäkin ymmärtää kompromissit, kun tavoitteena on mahdollisimman hyvä lopputulos ilman oman edun ajamista.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Toivottavasti suuntana ei ole muurien rakentaminen; eriarvoisuuden lisääminen kansalaisten keskuudessa, vaan muurien purkaminen; keskinäisen välittämisen kulttuurin lisääminen.

4. Globalisoituva maailmamme

Kristinusko, keskeinen tekijä länsimaiden kehitykselle

Kristinusko on ollut keskeinen tekijä Euroopan kulttuurien kehitykselle. Ideatasolla kristinusko edustaa keskinäisen veljeyden sanomaa, kuulumista Taivaallisen Isämme perheeseen ja Jumalalta tulevaa kutsua lähteä uskon kautta hengellisen kasvun löytöretkelle. Luonteeltaan kristinusko on edistystä ja tasa-arvoa levittävä uskonto. Se kehottaa myös kilvoitteluun henkisen kasvumme vuoksi. Kulttuurimme eettiset ja moraaliset periaatteet ovat paljolti kristinuskon muokkaamia.
Kun jokin ideologia tai uskonto toimii ihmisten tasolla, se kohtaa ihmisten vajavaisen ja raadollisen maailman. Toisaalta kristinuskon sanoma pyrkii vapauttamaan ihmisen ja edistämään ihmisten välistä veljeyttä. Toisaalta ihmisten käsissä kristinusko on kuitenkin muuttunut vallankäytön välineeksi, alistamisen välineeksi. Kristinusko levisi Euroopan maihin aseiden avulla. Samalla valloitettuja kulttuureja alistettiin uuden vallan alle ja tuhottiin alkuperäistä kulttuuria. Samalla tavalla tapahtui, kun Euroopasta lähdettiin levittämään uskontoa eri puolille maailmaa. Jälleen sitä käytettiin vallan välineenä uusien kansojen alistamisessa. Eurooppalaiset valloittajat edustivat ihmistyyppiä, joka kykenee anastamaan valloittamiensa maiden rikkaudet kylmän laskelmoivasti ja alistamaan alkuperäiset asukkaat valtansa alle. Kristinuskon piirissä on toiminut myös ihmisiä, jotka ovat tehneet pyyteettömästi laupeudentyötä. Tällainen kahtiajako näyttää toimivan koko maailmassa, ei ainoastaan länsimaiden piirissä. Osa ihmisistä rakentaa muureja ja alistaa toisia kulttuureja valtansa alle. Osa haluaa hajottaa muurit ja pyrkii edistämään veljeyttä ja tasa-arvoa. Tässä valossa on helppo ymmärtää käsityksemme pahan ja hyvän taistelusta.

Edellä esittämäni valossa korostan kasvatuksen merkitystä. Henkisen kasvun avulle voimme vahvistaa itsessämme ominaisuuksia, jotka vahvistavat meissä olevia hyvään pyrkiviä ominaisuuksia. Lisäksi tiedon avulla voimme kaataa ennakkoluuloja, rajamuureja toistemme ja eri kulttuurien välillä.

Vaikka ihmiskunnan tietämys maailmasta on jatkuvasti kasvanut, on kuitenkin esitettävä kysymys: ”Onko ihminen edistynyt yhtään henkiseltä tasoltaan”. Hyvä ja paha taistelee ihmisessä samalla tavalla kuin aikaisemminkin historian aikana. Tämä näkyy omissa ihmissuhteissamme sekä laajemmin koko maapallon mittasuhteissa. Tälläkin hetkellä käydään sotia eri puolilla maapalloa. Toisaalta on myös pyyteetöntä avustustoimintaa YK:n, Punaisen Ristin, erilaisten järjestöjen ja yksittäisten ihmisten kautta.

Kansainväliset ongelmat tulleet keskuuteemme

Puhtaimmillaan EU:n toiminnan ideaa edustaa John F. Nashin käsitys tasa-arvoisesta yhteistyöstä, missä kukaan osapuoli ei häviä eikä voita. Yhteinen toiminta tulee kaikkien osapuolien hyväksi. Näin EU ei kuitenkaan toimi kuin osittain. Jälleen tulee esiin ihmisen itsekäs oman edun ja vallan ajaminen. Ei nähdäkään omaa etua kokonaisuuden edun kautta. Aika usein näyttää olevan vastakkain eri maiden eturistiriidat. Adam Smithin teoria, missä toimintaa ohjaa omien etujen ajaminen, edustaa ihmisten arkitodellisuutta. Nashilainen teoria edustaa enemmänkin päämäärää, mihin pitää pyrkiä. Kun näemme ympäristössämme tällaista pyrkimystä, se edustaa sitä näkemystä, että meillä on toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Monet maamme ulkopuolelta tulevat asiat aiheuttavat meissä pelkoja Menestyminen kansainvälisessä kilpailussa talouden ja kulttuurimme kehityksen suhteen askarruttaa meitä. Niin sanottu kiinailmiö vie maastamme pois työpaikkoja. Kun tietotaitoa ja tekniikkaa viedään vähemmän kehittyneisiin maihin, on tämä kuitenkin jossakin määrin hyvä asia, ei kuitenkaan maamme kannalta. Tällä kehityksellä tasoitetaan kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välistä kuilua. Tulevaisuudessa kehitys voi lisätä kulttuurien välistä vuorovaikutusta. On kuitenkin myös se mahdollisuus, että Aasian maat lähtevät valloittamaan aseiden avulla itselleen lisää elintilaa. Tämä ei kuitenkaan koske meitä. Vasta satojen vuosien kuluessa tulevaisuudessa voidaan nähdä kehityksen suunta.
Mitä vähemmän tiedetään toisista kulttuureista, sitä pelottavimmilta vihollisilta nämä suojamuurin ulko-puolella olevat maat koetaan. Kun mukaan tulee vielä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus, ovat ainekset, jotka synnyttävät terrorismia valmiina.
Kun sodan avulla ryhdytään taistelemaan terrorismia vastaan, edustaa tämä muurin rakentajien kulttuuria. Käytetään valtaa ja viestitään, että olemme voimakkaampia ja parempia muurin omalla puolella. Sotiminen ei edusta sitä muurin purkajien kulttuuria, jossa eri kulttuurit kohtaavat tasavertaisina ja pyritään rakenta-
maan yhteisymmärrystä erilaisten kulttuurien välille.

Olipa pelkojemme aiheuttajina katastrofit, luonnon saastuminen ja tuhoutuminen tai ihmisten vallankäytöstä aiheutuneet ongelmat, voimme itse vaikuttaa siihen kuinka kohtaamme omat pelkomme. Opiskelu ja tieto vähentää ennakkoluulojamme ja samalla poistaa pelkojamme. Henkisen kasvun avulla pystymme muuttamaan tiedon tietämykseksi, kyvyksi kohdata ja käsitellä pelkojamme paremmin.

5. Itsetuntomme, perusta henkiselle hyvinvoinnille

Tarkastelen niitä henkisiä ominaisuuksia, mitkä ovat mahdollistaneet ihmisten kehityksen maapallon valtiaiksi. Itsetunto, kyky luottaa itseensä ja toimia yhteisön jäsenenä on voinut kehittyä vain yhteisöllisen toiminnan kautta. Ihminen on selviytynyt luontoa ja villieläimiä vastaan muodostaessaan yhteisöjä puolustamaan itseään ja lajitovereitaan. On tarvittu kieltä kommunikointivälineenä. Samalla voidaan ajatella, että yhteisöllinen toiminta on kehittänyt kieltä. Tärkeätä on ollut, että yksilö on ollut hyväksytty yhteisön jäsen. Sosiaalinen kyky tulla toimeen muiden kanssa on kehittynyt yhteisöllisen toiminnan kautta. Jotta yhteisön toiminta voisi kehittyä, ihmisillä on ollut tarve kehittää itseään. Yhteisö on tarvinnut myös johtajan.
Tämä on aiheuttanut kilpailua yhteisön jäsenten keskuudessa. On kehittynyt tarve saavuttaa hyvä asema yhteisön jäsenten joukossa. Yhteisöjen ja sen yksilöiden on tarvinnut ponnistella ja kestää vastoinkäymisiä menestyäkseen.

Ihmiselle on kehittynyt edellä kuvaamiani henkisiä ominaisuuksia, jotka ovat vieneet kehitystä eteenpäin Näitä ominaisuuksia voidaan kuvata sanalla itsetunto.
Toisaalta ihminen on rationaalinen, järkensä avulla toimiva olento. Toisaalta ihmisessä on myös meta-fyysinen ulottuvuus, jota emme kykene selittämään rationaalisen järjen avulla. Joidenkin mielestä tämä alue ihmisessä on se alue, johon meidän tietämyksemme ei ulotu. Joidenkin mielestä tämä alue on meissä jumalallista läsnäoloa.
Tämä metafyysinen ominaisuus on havaittavissa viisaimmissakin ajattelijoissa. Viime vuosisadan huomattavia ajattelijoita edustavat Wittgenstein ja Heidegger. Wittgenstein oli analyyttisen filosofian edustaja. Rationaalisen ajattelun edustajana hänessä oli kuitenkin mystinen puolensa. Fenomenologisen ja hermeneuttisen suunnan edustajana Heideggerillä on läsnä ajattelussaan Jumala ja metafyysinen ulottuvuus.

Ideologiat ja uskonnot edustavat meidän kulttuurista identiteettiä. Ajattelen, että tämä kulttuurinen identiteetti meissä muodostaa eettisen ja moraalisen perustan elämällemme. Itsessäni jumalallisen yhteyden kokeminen merkitsee henkisen vapauden, armahduksen, toivon ja luottamuksen kokemusta. Ajattelen myös, että tämä kokemus on osa identiteettiäni, jonka hyväksyn, koska koen sen asiaksi, joka ohjaa elämääni hyvään suuntaan.
Eri kulttuurien uskonnot edustavat erilaisia käsityksiä Jumalasta. Uskonnoissa löytyy kuitenkin samankaltaisia eettisiä ja moraalisia ajatuksia. Esim. buddhalaisuuden mukaan ihmisen kutsumus on toimia toisten ihmisten hyväksi. Valaistuminen käsitetään henkisen minänsä löytämisenä.
Rationaalisen järkemme avulla emme kykene todistamaan Jumalan olemassaoloa tai kieltää sitä. Vaikka ihmiset kykenisivät tulevaisuudessa aikaansaamaan itsensä ylläpitämää elämää ja tuntisivat fyysisen maailmamme täydellisesti, emme silti pysty todistamaan Jumalan olemassaoloa. Joku voi sanoa, että ei Jumalaa tarvita elämän synnyttämisen ja ylläpitämiseen. Toinen taasen sanoo, että Jumala on luonut tällaisen ihmeellisen maailman, jonka me tunnemme. Edelleen ollaan samassa tilanteessa kuin psalmin kirjoittaja, joka katselee tähtitaivasta ja ihmettelee Jumalan suuruutta.
Hengellinen kasvu on se kaukoputki, jonka avulla Taivaallisen Isämme todellisuus tulee näkyviin. Sitä paremmin mitä enemmän kasvumme edistyy.
Kun kielletään Jumalan olemassaolo, silloin pitää ajatella myös mitä tapahtuu kulttuuriselle identiteetillemme. Mikä moraalinen ja eettinen arvomaailma tarjotaan tilalle. Ihmistä ei voi noin vain repäistä irti kulttuurisesta identiteetistään. Jos ihminen jää tyhjän päälle, on elämän suunta hukassa.

Kirkkokunnat riitelevät opillisista asioista. Itse ihmettelen sitä kuinka paljon energiaa käytetään näihin selvityksiin. Jos ajatellaan kristinuskon ja muiden uskontojen tehtävää, kirkkokuntien pitäisi keskittyä hengellisen kasvun, armon ja toivon sanoman julistamiseen ja hyväksyä paremmin erilaiset uskon ilmenemismuodot.
Eettiset ja moraaliset asiat näyttävät olevan maassamme tällä hetkellä monilta ihmisiltä kateissa. Tämän takia kirkko voi olla voimakkaammin oppimestarina eettisten ja moraalisten arvojen opettajana kansalaisille. Henkinen kasvumme on elämämme perustana uskommepa Jumalan olemassaoloon tai ei.
Kristinuskon ja muidenkin uskontojen sanoman velvoittaa kirkkoja myös toimimaan sorrettujen ja vähäosaisten puolesta.

Kun joku läheisemme kuolee, järjestetään yleensä kaunis hautajaisseremonia. On hyvä asia, että muistamme vainajaa näin. Kuoleman kohtaaminen yhteiskunnassa on kuitenkin vaikea asia. Nuoruuden ihannointi on osaltaan kuoleman ajatuksen torjumista. Huono suhtautuminen vanhuksiin saattaa osittain johtua tästä samasta asiasta. Vanha ihminen muistuttaa meitä kuolevaisuudestamme. Kuitenkin tasapainoisessa elämässä jokainen ikäkausi on yhtä hyvä. Kuoleman todellisuuden kohtaaminen ja elämämme tasapaino kulkevat käsi kädessä. Tässäkin asiassa on kysymys henkisestä kasvustamme. Tätä asiaa voi käsitellä esim. uskonnon tai elämänkatsomusopin opetuksessa.

Kun kulttuurit ovat erilaisia, on mietittävä eettisiä ja moraalisia arvoja, jotka voivat olla yhteisiä ihmiskunnalle. Tällöin kysymys on muurien purkamisesta erilaisten kulttuurien väliltä. Kun uskonnot tai ideologiat levittävät sanomaansa syntyy helposti vallankäyttötilanne, jossa alistetaan toista kulttuuria. Tällöin rakennetaan muureja niiden purkamisen sijasta. Kun kulttuurit kohtaavat toisensa, ainoa tie yhteisymmär-rykseen on erilaisuuden hyväksyminen. Ystävyys ei vaadi samanlaisuutta.
Kulttuurien tasa-arvoinen kohtaaminen on ennen kaikkea epäoikeidenmukaisten asioiden poistamista. On paljon vallankäyttöä valtioiden välillä ja niiden sisällä, joka aiheuttaa köyhyyttä, naisten ja lasten kauppaa prostituutioon, lapsityövoiman käyttöä ja kansalaisten oikeuksien polkemista. Jälleen täytyy kysyä: ”Olemmeko muurien pystyttäjiä vai niiden purkajia”.

Joitakin ihmiskunnan yhteisiä arvoja voidaan määritellä, esim. seuraavia:
– Ihmisten fyysinen ja henkinen koskemattomuus
– Oikeudenmukaisuus ja rehellisyys kohdatessamme toisemme ihoväristä tai kansalaisuudesta
riippumatta
– Ihmisarvon hyväksyminen riippumatta kansalaisuudesta tai asemasta
– Oikeus opiskeluun ja itsensä kehittämiseen
– Oikeus oman uskontonsa tai ideologiansa tunnustamiseen
– Oikeus sananvapauteen ja mielipiteidensä ilmaisuun
– Pyrkimys epätasa-arvon poistamiseen kansalaisten ja eri kulttuurien väliltä.

Kun haluamme kasvaa henkisesti, minämme, egomme vastustaa vapautumistamme. Tällöin kohtaamme vihaa, hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä, jotka ovat patoutuneet sisimpäämme. Kun kohtaamme itsemme ilman suojaavaa egoa, on käytävä läpi tuskallinen kasvuprosessi. Tämä prosessi on tie siihen, että opimme keskustelemaan itsemme kanssa avoimesti ja rehellisesti. Tällöin voimme myös vapautua kehittämään itsessämme olevia lahjoja luovasti, mikä tuo elämäämme tarkoituksen ja ilon. Todellisen henkisen minänsä löytäminen on tie itsensä hyväksymiseen. Jos ei kykene hyväksymään itseään, ei kykene myöskään empaattiseen lähimmäistensä kohtaamiseen.
Todellinen henkinen kasvuprosessi vapauttaa pelistä, jota harjoitamme itseämme ja muita kohtaan. Tämä näkyy ulospäin asenteina ja toimintana, joka tuo elämäämme myönteisyyttä, iloa ja hedelmällistä yhteistyötä.

6. Lopuksi

Yhteiskunnassamme kasvatuksen ja koulutuksen tehtävänä on antaa hyvät lähtökohdat nuorille elämäänsä varten. Kuitenkin jokainen uusi sukupolvi joutuu etsimään oman tiensä. On tärkeätä, että nuorille kasvaa sellainen itsetunto, että he savuttavat henkisen tasapainon elämäänsä ja löytävät paikkansa yhteiskunnassa aktiivisina, vastuullisina ja yhteistyökykyisinä kansalaisina.
Meissä jokaisessa on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Empaattinen, lähimmäisistään välittävä yhteisö antaa parhaan suojan nuorille kohdata elämän raadollinen puoli ja välttää joutumasta tuuliajolle. Meillä on monenlaisia pelkoja, joita aiheuttavat väkivallan ja rikollisuuden kohtaaminen yhteiskunnassamme sekä sodat ja kansainvälinen terrorismi. Kasvatuksen avulle voimme edistää nuorisossa sellaisia henkisiä ominaisuuksia, joiden avulla he kykenevät selviämään myös peloistaan, tappioistaan ja vastoinkäymisistään. Tulevaisuudestaan välittävä yhteiskunta kannustaa nuorisoa eteenpäin elämässään taatessaan nuoriso-toiminnalle ja koulutukselle riittävästi resursseja.
Kasvatus muuttaa tiedon henkiseksi tietämykseksi, joka auttaa meitä hallitsemaan paremmin yhä kaoottisemmaksi käyvää mediakulttuuriamme. Yhteisöllinen avoin kulttuuri auttaa meitä kasvamaan muurien rakentajasta muurien purkajaksi. Kun pystymme poistamaan rajoja ympäristöstämme ja tietämättömyyttä erilaisten kulttuurien väliltä, voimme kohdata elämässämme eteen tulevat asiat pelottomammin.

Joudumme tulevaisuudessakin kohtaamaan epäoikeidenmukaisuutta ja sotia. Meissä on kuitenkin henkinen ominaisuus, joka ohjaa meitä veljeyteen, tasa-arvoon ja edistykseen. Tämän toivon näkymän antaa meille luottamus Jumalan johdatukseen. Vaikka ei hyväksyttäisikään metafyysistä Jumalan läsnäoloa elämässämme, on tämä pyrkimys kuitenkin havaittavissa eri kulttuureissa. Tätä toivon näköalaa voimme edistää omassa ja lähimmäistemme elämässä.

Kant ilmaisi etiikan perusajatuksen sanomalla: ”Toimi vain sellaisen periaatteen mukaan, jonka samalla toivot tulevan yleiseksi laiksi”. Tämä on Kantin versio perinteisestä Kultaisesta Säännöstä, joka löytyy Raamatusta ja monien kulttuurien vanhoista kirjoituksista ja joka kuuluu: ”Älä tee toiselle sitä, mitä et halua hänen tekevän itsellesi”. Tämä on hyvä muistaa suhteessamme kanssaihmisiin. Myöskin on hyvä muistaa olla anteeksiantavia ja armahtavia itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan, koska emme ole täydellisiä.

Kirjallisuutta

Luettelossa on muutama kirja, jotka voivat auttaa omassa henkisessä kasvuprosessissamme. Vastaavanlaisia kirjoja löytyy varmaankin suuri määrä, mm. Tommy Hellstenin kirjat. Yhdenkin kirjan lukeminen auttaa, jos se antaa uusia rakennuspuita henkiselle kasvullemme. Kirjat edustavat muitakin kulttuureja kuin omaamme, jotta länsimainen hapatus ei olisi liian voimakkaasti edustettuna.

Suomalaisen lapsuuden haavat, miten sinua kohdeltiin lapsena
Martti Paloheimo, Kirjapaja 1997

Viesti oikeiden ihmisten maailmasta
Marlo Morgan, Otava 1995

Kuinka tiikeri kesytetään
Akong Tulku Rinpoche, Baksam Books 1994

Mielikuvista voimaa
Ursula Markham, Karisto oy 1990

Ajatusvoimaa
Bodil Jönsson, Tammi 2002

Valon soturin käsikirja
Paulo Coelho, Otava 2003

Anna sisäisen lapsesi puhua
Erika J. Chopich ja Margaret Paul
Karisto oy 2002

Elämänviisaus
Hannele Koivunen, Otava 2001

Munkki ja filosofi
Jean-Francois Revel ja Matthieu Ricard
Basam Books 2000

Mielen parantava voima
Tulku Thondup, Basam Books 1998

Sielun vuori
Gao Xingjian, Otava 2003

Pyrkimyksen voima,
Wayne W. Dyer. Otava 2006 (www.DrWayneDyer.com )

Hyvä itsetunto
Liisa keltikangas-Järvinen, WSOY 1994

Onnellisuus, mikä on onnen salaisuus, miten voit edistää omaa onneasi
Markku Ojanen, WSOY 2006

Sofian maailma, romaani filosofian historiasta
Jostein Gaarder, Tammi 1994

Elämää, samaistumista ja seestymistä
Kalevi Krekilä, MC-Pilot Oy kustannus 2002

Urantia, Urantia Foundation, englanninkielinen laitos 1955, suomenkielinen laitos 1993

kiitos toimitukselle, aihe on loistava ja hyvin valittu erityisesti tähän ajanhetkeen..
perjantaisen SKn jälkeen on ajatus useampaan kertaan pyörähtänyt ”Hyvän Elämän” mietinnän puolelle; mitä kaikkea se voisikaan tarkoittaa ja miten sitä aihetta voisi lähestyä. jopa vaimon kanssa on tästä tullut keskusteltua, siis asiallisesti ja meidän omaa elämäämme pohtien ja sen toivealueita tarkennellen. ja jotenkin jäi sellainen vire tästä jutusta, että tämän aiheen pohdinta saattaisi todellakin auttaa huomaamaan, ettei tässä niin huonoa elämää eletäkään. jos aiheena olisi ollut ”Huono elämä”, niin sehän olisi suoraan ohjannut negatiivisten asioiden miettimiseen ja murheellisten laulujen mollikuoron kuunteluun. tämä myönteisen ”hyvän elämän” mietinnän kautta ainakin voisi kuvitella saavan positiivisempia tarinointeja liikkeelle. näin ainakin itse toivoisin käyvän.

Valokuvan miettiminen alkoi myös. Teeman valinnan haarukointi avasi muutamia perusmielikuvia mitä itselle ”hyvä elämä” tarkoittaa. Ottaisiko kuvia perheestä, lapsista ja läheisistä. Ottaisiko kuvia kodista? Tai miten ottaisin kuvan terveydestä, taloudellisesta turvallisuudesta, mielekkäästä työstä tai saatikka kaikki nämä edelliset asiat yhdistävän kuvan. siis sellaisen jossa nämä ja muut tärkeät asiat olisivat kauniissa ja harmonisessa tasapainossa keskenään. tai jonkun sellaisen kuvan jossa lapsen tuleva hyvä elämä kohtaisin vanhuksen eletyn hyvä elämän ja kaikilla olisi jotensakin hyvä olla, niin että sen heti siitä kuvasta näkisi. …ei tainnutkaan olla ihan helppoa napsaista sellaista kuvaa. tai muutaman kuvan sarjallakaan sitä tiivistää. mutta eihän sitä vielä tässä muutaman päivän mietinnän jälkeen tarvitse tietää, onhan tässä aikaa sitä miettiä vielä pari kuukautta…tai sitten tämän elämän loppuelämä? :-)