Kuolonpillerit vai juttuhetki – mistä ihmisarvo vanhalle?

Juho Salminen
Mielipide 14.9.2009 15:00

Tunnustan: otsikko on karkea kärjistys. Mutta asia on iso.

Kirjailija Kaari Utrion ansiosta eutanasiapillerit nousivat tänään lööppiin. Siinä keskustelussa on kyse sekä ihmisarvoisesta vanhenemisesta että kuolemasta. Aiheesta puhuttiin viime viikollakin.

Tässäpä toisenlainen tarina ihmisarvosta:

Nuori lähihoitajaopiskelija joutui työharjoitteluun terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän sai tehtäväkseen ruokkia erään vanhan naisen, vuodepotilaan. Vanhemmat kollegat opastivat: ”Marttaa (nimi muutettu) pitää toden teolla syöttää, se ei itse syö.”

Eikä Martta suostunut syömään nytkään, piti suun tiukkana viivana. Opiskelija kohtasi vuodeosaston arjen: kuinka täyttää työtehtävä, kun ”asiakas” on vastahakoinen. Niinpä opiskelija paremman idean puutteessa alkoi jutella Martalle, kuin ihmiselle konsanaan. Ja kappas, vanha nainen nappasi kulhon käteensä ja alkoi syödä itse. Se sama henkilö, jota osaston henkilökunta piti mahdottomana tapauksena. Kokeneempi väki oli vielä nuorelle aloittelijalle äreissään, koska tämä vietti aikaa osaston mummojen kanssa rupatellen.

Avainsana tässä kaikessa on inhimillisyys. Moni vanhus voisi laitoksessakin paremmin, jos saisi ihmisarvoista kohtelua – joku edes juttelisi kuin täyspäiselle.

Mutta inhimillistä on myös se, että raskasta hoitotyötä tekevät lakkaavat ajattelemasta potilaita ihmisinä, näiden suruja, taustoja ja selviytymistä. Itsekin pitää selvitä.

Onko siis niin, että vanhusten ihmisarvoinen kohtelu vaatii hoitajilta aikaa, joka taas vaatii rahaa, jota ei ole? Tämä ei olekaan helppo tehtävä, pitäisi määrittää ihmisarvolle hinta.

Suurta suomalaista eutanasiakeskustelua ei ole vielä käyty.

Keskustelu

Omat lähihoitajatuttavani ovat kertoneet ihan samaa; nuoria tai muuten uusia hoitajia katsotaan pahasti kun he osoittavat aitoa kiinnostusta hoidettaviinsa ja tutustuvat heihin. Mutta harmillisen usein työyhteisö painostaa alottelevan hoitajan toimimaan kuten ”on tapana”, eli tekemään vain pakollisen ja pitämään etäisyyttä hoidettaviin.

Luulisi kylläkin että lempeän inhimillinen ilmapiiri olisi hyväksi myös hoitajille, mutta monet vanhemmat hoitajat ovat kuulemma sitä mieltä että työssä ei saa olla hauskaa. Samanlainen ajattelu tuntuu tosin vallitsevan myös monilla muilla työpaikoilla…

.
”Arkkiatri Risto Pelkosen mukaan Suomesta ei tunnu löytyvän todellista tahtoa parantaa vanhustenhoitoa.”

Kysymys ei ole tahdosta parantaa vanhustenhoitoa, vaan ymmärryksestä vaikuttaa arjen asenteisiin. Jos vanhuksen annetaa olla kusessa ja paskassa sängyssä tai häntä kohdellaan muutoin alentavasti esimerkiksi työnnetään lääkkeitä suuhun niin että hampaat meinaavat irrota, tai jos vanhusta läimäytetään kasvoille niin että hänelle tulee mustelma, niin se ei johdu siitä että ei ole todellista tahtoa muuttaa asioita vaan yksinkertaisesti hoitohenkilökunnan asenteista. Tarkkaan ottaen kysymys on viimekädessä osastonhoitajan tai ylihoitajan asenteesta omia työntekijöitä ja asiakkaita kohtaan.

Ratkaisu:
Kysymys ei ole siis kunnan budjetista näissä tapauksissa. Myöskään arkkiatrin kaavaileman lääkintöhallitusta muistuttava taho ei näitä arjen ylilyöntejä pysty poistamaan ja vaikuttamaan ihmisten asenteisiin. Lähin ja tehokkain ja vaikuttavin valvonta on osastonhoitajan tai ylihoitajan ymmärrys organisaatiossa.

Myös vanhustenhoidon hienot asiat on tärkeä tuoda esiin. Suomessa on myös varmasti paljon erittäin päteviä ja ammattitaitoisia osastonhoitajia ja ylihoitajia, jotka ovat todellisia arjenb sankareita.

Paljon on näissä palvelutaloissa myös hyvää ja ammattitaitoista väkeä muutoinkin jotka ovat todellisia arjen sankareita. Heille on myös tärkeä antaa tunnustuista hyvin hoidetusta ja ammattitaitoisesta työstä. Rahakaan ei ole tässä varmasti haitaksi, vaikka se ei korjaa asennevammoja.

Jos vanhuksille jaetaan eutanasiapillereitä,niitä tulisi olla saatavilla myös ahdistuneille,koulukiusatuille teini-ikäisille ja työttömyyskierteessä kamppaileville alkoholisteille.Ei heidänkään kohtelunsa ole inhimillistä tai välittävää.

Ainahan asioista voi keskustella,mutta siinä on se huono puoli, että väittämät ja yksityistapaukset muuttuvat yleistyksiksi,filosofeillakin, joilla ei useinkaan ole mitään vastuuta sanomisistaan. Kautta aikojen vallassa ja voimansa tunnossa olijat ovat määritelleet toisten oikeutta monenlaisiin asioihin, mm. elämään ja ennenkaikkea ihmisarvoiseen elämään. Eläinaktivistit taistelevat kettujen ja minkkien puolesta. Niihin on helppo sijoittaa inhimillisiä tuntemuksia, vanhuksiin taas ei, koska ihmiset ovat niin paljon vaikeampia: valittavat ja saattavat lausua ääneen mielipiteitänsä, vanhuksetkin.

Olisi hyvä jokaisen omnipotenssinsa keskellä elävän vastata kysymykseen, allekirjoitatko oman kuolemantuomiosi ja sitoudutko siihen, että toiset saavat vapaasti päättää, milloin olet tarpeeksi tarpeeton olento, että sinut voidaan hävittää.

Kannattaa kysyä myös, olisiko maailman taloudellisella tilanteella mitään tekemistä nyt nousseen keskustelun kanssa. Itse aloin odottamaan tämän asian esille tuloa, kun kaikki merkit väistämättömästä lamasta olivat juuri ilmestyneet vuoden 2008 alussa.