Kuolonpillerit vai juttuhetki – mistä ihmisarvo vanhalle?

Mielipide 14.9.2009 15:00

Tunnustan: otsikko on karkea kärjistys. Mutta asia on iso.

Kirjailija Kaari Utrion ansiosta eutanasiapillerit nousivat tänään lööppiin. Siinä keskustelussa on kyse sekä ihmisarvoisesta vanhenemisesta että kuolemasta. Aiheesta puhuttiin viime viikollakin.

Tässäpä toisenlainen tarina ihmisarvosta:

Nuori lähihoitajaopiskelija joutui työharjoitteluun terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän sai tehtäväkseen ruokkia erään vanhan naisen, vuodepotilaan. Vanhemmat kollegat opastivat: ”Marttaa (nimi muutettu) pitää toden teolla syöttää, se ei itse syö.”

Eikä Martta suostunut syömään nytkään, piti suun tiukkana viivana. Opiskelija kohtasi vuodeosaston arjen: kuinka täyttää työtehtävä, kun ”asiakas” on vastahakoinen. Niinpä opiskelija paremman idean puutteessa alkoi jutella Martalle, kuin ihmiselle konsanaan. Ja kappas, vanha nainen nappasi kulhon käteensä ja alkoi syödä itse. Se sama henkilö, jota osaston henkilökunta piti mahdottomana tapauksena. Kokeneempi väki oli vielä nuorelle aloittelijalle äreissään, koska tämä vietti aikaa osaston mummojen kanssa rupatellen.

Avainsana tässä kaikessa on inhimillisyys. Moni vanhus voisi laitoksessakin paremmin, jos saisi ihmisarvoista kohtelua – joku edes juttelisi kuin täyspäiselle.

Mutta inhimillistä on myös se, että raskasta hoitotyötä tekevät lakkaavat ajattelemasta potilaita ihmisinä, näiden suruja, taustoja ja selviytymistä. Itsekin pitää selvitä.

Onko siis niin, että vanhusten ihmisarvoinen kohtelu vaatii hoitajilta aikaa, joka taas vaatii rahaa, jota ei ole? Tämä ei olekaan helppo tehtävä, pitäisi määrittää ihmisarvolle hinta.

Suurta suomalaista eutanasiakeskustelua ei ole vielä käyty.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.