Kuka huomaa lapsen vahvuudet, kun koulu sujuu huonosti?

KOLUMNI: On valitettavaa, kuinka paljon koululaisia yhä ohjataan negatiivisen palautteen voimalla, kirjoittaa Tiina Raevaara.
Mielipide 10.6.2016 23:00
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Koululaisten kesäloma alkoi, Facebook täyttyi ylpeiden vanhempien ottamilla kuvilla. Niiden perusteella Suomen koululaiset saavat todistuksiinsa vain ysejä ja kymppejä.

Oikeasti monen koululaisen taival on täynnä vaikeuksia. On koulun alkua vaikeuttaneita puheongelmia tai dyspraksiaa, lukihäiriötä, käyttäytymisvaikeuksia, adhd-piirteitä tai ihan vain levoton luonne.

Loppuvuodesta syntynyt on ensimmäisillä luokilla ihan eri sarjaa kuin lähes vuotta vanhemmat alkuvuoden lapset. Kypsyyserot ovat muutenkin suuria.

Joillain on halu miellyttää opettajaa ja käyttäytyä mahdollisimman kuuliaisesti, toista on aina ärsyttänyt määräily. Kun lapsi on niin nuori, että oman toiminnan ohjaaminen on vielä hankalaa, synnynnäiset temperamenttierot näyttäytyvät suurina.

Miten estettäisiin se, ettei lasta heti koulutaipaleen alussa tungeta pysyvästi ”epäkelpojen” laatikkoon? Ensivaikutelman valta on vahva, ja opettaja, joka on tottunut ajattelemaan tiettyä oppilasta rauhattomana, ei ehkä enää näe oppilasta uusin silmin, vaikka tämä kasvaessaan rauhoittuisi ja jaksaisi jo keskittyäkin. Hyvä, oppilaansa tunteva opettaja on aarre, mutta joskus myös opettajan vaihtuminen voi tarjota uuden mahdollisuuden.

 

On valitettavaa, kuinka paljon koululaisia yhä ohjataan negatiivisen palautteen voimalla. Mitä enemmän oppilas tarvitsisi tukea, sitä enemmän hän saa negatiivista palautetta.

Tukitoimetkin muuttuvat lapsen näkökulmasta helposti pelkäksi lisääntyneeksi moittimiseksi. Olen seurannut läheltä lasta, jonka alakoulutaipaleeseen on mahtunut levottomuutta, keskittymisvaikeuksia ja motorisia ongelmia. On ollut puhe- ja toimintaterapeuttia, psykologia, erityisopettajaa – ja paljon palavereja.

Palavereissa joukko aikuisia kokoontuu pöydän ympärille kertomaan, mitä kaikkia asioita lapsi tekee huonosti ja mikä ei edelleenkään suju. Lapsi istuu nurkassa ja kuuntelee, sillä täytyyhän lapsen olla läsnä, kun puhutaan hänen asioistaan.

Aikuisten näkökulmasta hommat ovat ehkä edenneet suorastaan mallikelpoisesti: ollaan puututtu varhain, ollaan seurattu tilannetta. Lapselle on sen sijaan kaikkien palaverien tuloksena iskostunut päähän, kuinka monta asiaa hänessä on pielessä.

 

Adhd-lasten tukemisesta väitellyt erityispedagogi Erja Sandberg on todennut, kuinka opetushenkilökunnalta tarvittaisiin nimenomaan lapsen vahvuuksia korostavaa asennetta: ”Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden problematiikkaan löytyy helposti ulkoisen käyttäytymisen ja toimintojen heikkoja osa-alueita, joihin on kiinnitetty huomiota, ja joista kerta toisensa perään mainitsemisella on henkilölle ehkä negatiivisia psyykkisiä seuraamuksia.”

Esimerkiksi adhd-piirteiselle lapsella aikuisten taholta tuleva leimaaminen näkyy paitsi alisuoriutumisena koulussa, myös huonona itsetuntona.

Itsetunto vaikuttaa siihen, kuinka paljon lapsi jaksaa yrittää koulussa, kuinka hän käyttäytyy sosiaalisissa suhteissaan, millaisena hän näkee tulevaisuuden. Vahva ja vakaa itsetunto on todellinen lahja lapselle, ja sen rakentamiseen pitäisi jokaisen ympäristön aikuisen osallistua.

Miten kävi kolumnini esimerkkilapselle? Onneksi matkalle mahtui myös yksi hyvä palaveri. Siinä opettajat kertoivat vuorotellen, missä asioissa lapsi on hyvä. Kukaan ei ollut pyytänyt nimenomaan positiivista palautetta – eteen vain sattui sellainen päivä, että jokaiselle tulivat ensimmäisenä mieleen juuri hyvät jutut.

Siitä palaverista lapsi poistui silmät ilosta loistaen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.