Populisti on pelkkä heijastus

Populismin menestys on sidoksissa mediaan, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Poliittinen populismi on toisinaan järjettömän oloista. Tuntuu vaikealta ennakoida, minkä asian populistit milloinkin aikovat nostaa tikun nokkaan.

Oma kotoinen populistipuolueemme perussuomalaiset on ollut viime aikoina ahkerasti tieteen kimpussa. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho vähätteli Facebookissa ilmastonmuutoksen osuutta Australian ennätysmäisiin maastopaloihin, ja lauma puolueen kansanedustajia hyökkäsi puolestaan Twitterissä Suomen Akatemiaa ja sen rahoittamaa tutkijaa Oula Silvennoista vastaan väittämällä Silvennoisen holokausti-tutkimusta humpuukiksi.

Populismia ymmärtää parhaiten, kun ajattelee sitä peilinä. Populisti ei ole todellinen henkilö, todellinen poliittinen toimija, jolla olisi tarve muuttaa maailmaa hyväksi katsomallaan tavalla. Populisti on vain heijastus peilissä, peilikuva vastapuolesta.

Populisti väittää rakentavansa yhteiskuntaa, mutta oikeasti hän kykenee vain hajottamaan ja hämmentämään. Populismi ei ole silti voimatonta. Ei tarvitse kuin katsoa Donald Trumpia, niin näkee, mihin populismi kykenee, kun se saa tarpeeksi valtaa. Vaikutukset yltävät yhdestä yhteiskunnasta koko ihmiskuntaan. Hajottamalla ja hämmentämällä saa paljon aikaan, vaikka ne, joiden etuja Trump sanoi vaalikampanjassa ajavansa, eivät hänen vallastaan ole hyötyneetkään. Populismi on olemassa vain itsensä vuoksi.

 

Miksi tiede joutuu niin kovin usein populistien mustalle listalle? Perussuomalaisethan ei ole ollenkaan ainoa populistipuolue, joka hyökkää tieteen instituutioita ja tieteentekijöitä vastaan.

Populismissa yhteiskunta jaetaan (täysin keinotekoisesti) ”kansaan”, joka on aina puhdas ja oikeassa, sekä ”eliittiin”, joka on rappeutunut ja väärässä. Molemmat ryhmät ovat pitkälti kuvitteellisia, varsinkin Suomen kaltaisessa maassa.

Populisti väittää puolustavansa kansaa vastustamalla eliittiä, ja koska tiede leimataan eliitin asiaksi, populisti luonnollisesti väittää myös tiedettä rappeutuneeksi ja vääräksi. Sama pätee kaikkiin niihin asioihin, joita populisti vastustaa.

Vaikka populismilla on maailmanlaajuisesti yhteisiä vihollisia, se on silti monimuotoista. Kussakin poliittisessa järjestelmässä populismin peili heijastaa vähän erilaisia asioita.

 

Viestinnän professori Juha Herkman kirjoittaa kirjassaan Populismin aika (Vastapaino, 2019), kuinka ”puoluepolitiikan ongelmat ovat aina kansallisen tason ongelmia, joten politiikan kriisit ovat erilaisia ja tuottavat populismin nousulle vaihtelevia konteksteja. Konteksti puolestaan määrittää, mitkä vastakkainasettelut, viholliskuvat ja ideologiat kulloinkin tarjoavat parhaan mahdollisen yhdistelmän rakentaa unohdetun kansan identiteettiä ja vetoavat laajimmin populismin kannattajakuntaan.”

Populisti on aina valmis vaihtamaan ajamiaan asioita, koska ytimestä ei löydy omaa poliittista sielua.

Populismin menestys on sidoksissa mediaan. Herkman kirjoittaa populismin ”perustan luomisvaiheesta”, jossa media nakertaa ihmisten luottamusta politiikkaan viihteellisellä ja kriittisellä uutisoinnillaan. Maaperää aurataan populismille suotuisaksi.

Myöhemmässä ”kapinavaiheessa” populistiliikkeen suosio kasvaa räjähdysmäisesti, ja populistien provokaatiot läpäisevät sellaisinaan median uutiskynnyksen, sillä ne sopivat erityisesti tabloidimedian kaupalliseen ajatteluun.

Jotkut saattavat saada lohdutusta siitä, että elinkaariajattelussa populistiselle liikkeelle löytyy myös loppu.

Tuhkista nousee kuitenkin jälleen uusi populistinen liike.