Kokeesta ysi, todistuksessa kasi

Kolumni: Arviointi on paljon laajempi asia kuin kotiin kannetut koetulokset. Se on opettajien ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tommi Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aina lukukauden päätyttyä oppilaiden arvosanat nousevat puheenaiheeksi. Lehtien mielipidekirjoituksissa ja netin keskustelupalstoilla moititaan, miten naapurin ulospäinsuuntautunut janiolavi on saanut yhdeksikön paljon vähemmällä työllä kuin meidän hiljainen nellimaaria. Helsingin Sanomat on kirjoittanut tuhansista pienistä oikeusmurhista, ja Yle on testannut arvostelun tasapuolisuutta pyytämällä kolmea äidinkielenopettajaa arvostelemaan oppilastekstin ilman taustatietoa siitä, mitä kyseiselle kirjoittajalle on opetettu.

Vanhemmat ja media helposti unohtavat, ettei arviointi muodostu yksittäisestä suorituksesta vaan suhteessa opetussuunnitelman tavoitteisiin. Vaikka kokeesta olisi saanut kiitettävän mutta ei silti hahmota opetettua kokonaisuutta tai saavuta tavoiteltua taitoa, täytyy vielä harjoitella. Eihän liikemaailmakaan maksa bonusta siitä, että myyjä onnistuu kassalippaan avaamisessa, jos hän ei ymmärrä, mitä varten se avataan.

Arviointi ei myöskään suhteuta oppilaita toisiinsa, ja siksi yhden hyvä arvosana ei estä toisia saamasta samaa. Persoona, temperamentti ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet eivät liioin saa vaikuttaa siihen, millainen numero todistukseen piirretään. Luokan koomikolla on samanlainen mahdollisuus kymppiin kuin muillakin. Vain osaamista arvioidaan, ja sitä varten oppilaalla täytyy olla mahdollisuus osoittaa taitojaan monella tapaa.

 

Opettajan näkökulmasta hankalaksi opetussuunnitelman kohdaksi muodostuu kompensaatiovaatimus. Sen mukaan ”arvosanan (- -) tason ylittäminen joidenkin tavoitteiden osalta voi kompensoida tasoa heikomman suoriutumisen joidenkin muiden tavoitteiden osalta”.

Ajatus itsessään on kannatettava: yksittäinen epäonnistuminen ei voi eikä saa romahduttaa tulosta. Jos jollakin osa-alueella on hyvä, ei haittaa, jos toisella menikin vähän huonommin.

Ongelman tekee se, ettei kompensaatiosta anneta sen tarkempia ohjeita, vaan sen toteutus jää opettajan vastuulle. Kuka siis osaa sanoa, kuinka ison aukon osaamisessa voi kuroa umpeen hallitsemalla hyvin toisen taidon? Saako olla kirjoittamatta, jos osaa lukea erinomaisesti? Riittääkö, että hallitsee englannin kieliopin, jos ei puhu mitään?

Myös Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi pitää selonteossaan kompensaatiota yhdenvertaisuuden kannalta vaikeana, koska opettajat joutuvat toteuttamaan vaatimusta omin päin. Toisaalta Karvi itse lankeaa samaan ansaan, sillä se tutkii selvityksissään oppilaiden osaamista vain summatiivisin kokein hahmottamatta kokonaiskuvaa heidän osaamisestaan. Siksi vaikkapa oppilaan suulliset taidot jäävät tutkijoilta huomaamatta.

Kompensaation epämääräisyyden takia arviointi näyttäytyy koulun ulkopuolelle helposti opettajan makukysymyksenä. Mielipidepalstoille jää siten ruodittavaksi, kuinka paljon opettajan edelliskeväänä lahjaksi saama marimekkoaiheinen meikkipussi vaikutti joulutodistuksessa komeilevaan kymppiin.

Kymppi tai kuutonen ei kerro yhtikäs mitään lapsen onnistumisesta ihmisenä.

Arviointi on paljon laajempi asia kuin kotiin kannetut koetulokset. Se on opettajien ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, jonka tehtävänä on kannustaa ja ohjata opiskelemista.

Toivoisin kodeissa myös muistettavan, että kymppi tai kuutonen ei kerro yhtikäs mitään lapsen onnistumisesta ihmisenä, vaan ainoastaan peilaa hänen osaamistaan jonkin oppiaineen yhden lukukauden tavoitteiden suhteen. Ei sen enempää.