Kirkko ei voi hyväksyä eutanasiaa: Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko

Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta Etene antoi äskettäin ihmisarvoa, saattohoitoa ja eutanasiaa koskevan kannanoton. Aivan kuten neuvottelukunta toivoikin, on maassamme nyt virinnyt keskustelu eutanasiasta.

Eutanasiaa koskeva keskustelu on tärkeää, mutta vaikeaa. Ihmiselämän arvon tunnustamisen ja lähimmäisenrakkauden periaatteiden varassa ei ole yksinkertaista luoda kaikkiin tapauksiin soveltuvaa ohjetta. Etenen kannanotto puhuu vain joistakin harvoista tapauksista, joissa potilaiden kärsimysten jatkaminen ei olisi hyvää hoitokäytäntöä.

Kristillinen usko korostaa elämää lahjana. Katekismuksen mukaan ”jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas.” Kristillisen ihmiskäsitykseen kuuluu, että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus elää. Piispa Jorma Laulaja on kiteyttänyt: ”Syntymisen ja kuolemisen valtakirja ei ole ihmisen hallussa.”

Kirkko puolustaa elämää. Tämä merkitsee myönteistä suhtautumista lääketieteelliseen tutkimukseen, hoitoon, tekniseen kehitykseen ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka pyrkivät tarpeettoman kärsimyksen vähentämiseen. Tämä sisältää sen tosiasian, että elämän rajallisuus kuuluu ihmisen osaan.

Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lievittämään lähimmäistensä kärsimyksiä.

Aktiivisen kuolinavun laillistamisen kautta syntyisi ajan myötä kohtalokas seurannaisvaikutus: jos jokin on oikeudellisesti mahdollista, se on myös moraalisesti sallittua. Eutanasian hyväksyminen laajentaisi sallitun rajoja.

Keskustelu eutanasian tarpeellisuudesta on tullut ajankohtaiseksi lääketieteen kehityksen myötä. Lääketieteen avulla voidaan elämää pidentää silloinkin, kun se ilman hoitotoimenpiteitä jo olisi päättynyt luonnolliseen kuolemaan. Lääkäreille eutanasian toteuttamisvastuu olisi kohtuuton tehtävä ja vastoin heidän etiikkaansa.

Eutanasian laillistaminen muuttaisi yhteiskuntaa ja suhtautumista kuolemaan. Kuolevat eivät tarvitse armokuolemaa, vaan kärsivällistä ja luotettavaa saattamista. Kuoleman läheisyydessä tarvitaan läsnäoloa, lämpöä ja rakkautta.

Kuolevan ahdistus tuskallisen, yksinäisen kuolemisen ja hyödyttömien hoitotoimenpiteiden edessä on otettava vakavasti. Saattohoitoa, kivunhoitoa ja palliatiivista eli oireenmukaista hoitoa on edistettävä. Niiden avulla ihmisarvoinen kuolema tulee mahdolliseksi. Palliatiivinen sedaatio, potilaan vaivuttaminen uneen saattohoidon viimeisessä vaiheessa, saattaisi poistaa eutanasian tarpeen.

Elämän pyhyyteen kuuluu sen kunnioittaminen, että jokainen tulee väistämättä elämänsä loppuun. Siksi kuolemiselle on annettava tilaa ja aikaa. Toimenpiteistä, jotka tarpeettomasti pidentävät ihmisen kuolinprosessia sen sijaan että sallisivat kuolemisen, on luovuttava.

Ajatus kuolemasta saattaa olla ahdistava monesta syystä. Jotkut pelkäävät yksin jäämistä ja sitä, ettei heidän tarpeitaan ja toiveitaan kuunnella. Joskus ihminen sanoo pelkäävänsä, ei niinkään kuolemaa, vaan jäämistä lääketieteellisen teknologian armoille. Kärsimys on usein eksistentiaalista ahdistusta, kun ihminen menettää elämän perusvalmiudet. Huonot suhteet läheisiin ja yksinäisyys lisäävät halua kuolla.

Hyvään elämisen taitoon sisältyy valmistautuminen kuolemaan. Vanhassa kirkkorukouksessa pyydetään: ”Pahasta äkillisestä kuolemasta varjele meitä, laupias Herra Jumala.” Hyvään kuolemaan liittyy se, että tilit on selvitetty suhteessa itseen, läheisiin ja Jumalaan.

Vaikeasti sairasta ihmistä ei saa jättää yksin. Rakastavan hoidon ja läheisten huolenpidon tulee ulottua kuolemaan asti.