Kiire, hösellys ja rutiini tuhoavat luovaa ajattelua

Ministeriön väellä valot palavat iltamyöhällä, professorit tekevät raporttejaan viikonloppuna, kirjoittaa Hiski Haukkala.
Mielipide 4.12.2015 04:30

Pariisin kammottavien terroritekojen veri ei ole vielä ehtinyt kuivua, kun Syyriassa jo ammutaan venäläinen hävittäjäkone alas. Kotimainen maahanmuuttokeskustelu saa samaan aikaan uutta repivyyttä Kempeleen traagisista tapahtumista.

Maailman tapahtumat tuntuvat vaativan alati nopeampaa reagointia. Asiantuntijoiltakin odotetaan pika-analyysejä ja nopeita toimenpidesuosituksia. Nyt on aika kortilla.

Kiireessä ei kuitenkaan synny hyvää ajattelua. Havahduin tähän jäädessäni marraskuun alussa kirjoitusvapaalle. Jatkuvasta palaveri-, matkustus- ja touhuamisrumbasta vapautuminen tuntui aluksi suorastaan humalluttavalta vapauden tunteelta. Kroonisesti ylikuormittuneet aivoni saivat hetken vain olla.

Vapauden tunne houkutti hienoiseen lorvailuun, joka puolestaan nopeasti johdatti ajatukset uusille poluille. Uusia polkuja seurasin myös kirjaimellisesti, sillä vapautunut aikareservi vei askeleeni pitkästä aikaa läheiseen kirjakauppaan. Siellä lempeä kohtalo ohjasi käteeni JuhaT. Hakalan kirjan Luova laiskuus (Gummerus, 2013).

Nähdäkseni Hakalan viisaan kirjan ydinviesti voidaan tiivistää yhteen sanaan: aika. Luova ajattelu vaatii aikaa, mahdollisuuden fundeerata rauhassa asioita. Tarvitaan myös tilaisuuksia, viime kädessä aikaa, ruokkia päätä monenlaisilla vaikutteilla ja antaa niiden rauhassa sekoittua alitajunnassa. Aivot ovat huikaiseva kone, ja assosiaatiot – uudet ajatukset – kyllä seuraavat aikanaan.

Ajan lisäksi luovuus vaatii myös tilaa ja esimerkiksi organisaation tasolla suopeaa yleisöä: Myös kummalliselta vaikuttavaa ajattelua pitää sietää, jopa rohkaista, sillä juuri oudoilta aluksi tuntuvat havainnot ja ajatukset voivat olla erityisen merkittäviä. Myös ajatusten ja ideoiden jatkokehittely yhdessä on tärkeää. Tämäkin vaatii aikaa.

 

Minulla on monipuolista kokemusta erilaisista asiantuntijaorganisaatioista Suomessa ja ulkomailla. En ole varma, onko missään niissä enää tarjolla aikaa tai aina edes tilaa luovuudelle. Tai suoremmin sanottuna: olen varma, ettei kumpaakaan ole juurikaan tarjolla.

Aika on viety meiltä kahdella tavalla. Yhtäältä maailman tempo on nopeutunut. Tämä ei ole kaikilta osin vallassamme. Life happens, ja välillä on yksinkertaisesti pakko toimia kellot kilkattaen. Tämä rytminvaihdos on parhaimmillaan energisoivaa ja jopa hauskaa.

Mutta kiihtyvien askelten pitää todellakin olla rytminvaihdos, ei normaaliarki. Siksi onkin surkeaa, että olemme myös itse omilla prosesseillamme vieneet aikamme ja tilamme. Monet järjestelmämme ovat jopa perustilassaan jatkuvasti ylikuormitettuja. Ministeriön väellä valot palavat iltamyöhällä, professorit tekevät raporttejaan viikonloppuna.

Tämä on ongelma mahdollisten yllättävien tilanteiden varalle, sillä ylimääräistä löysää ei ole. Jo valmiiksi väsyneestä jengistä on hankala uuttaa ulos ylimääräisiä tehoja tarpeen vaatiessa. Ja maailmahan välillä vaatii.

 

Jatkuva ylikuormitus on ongelma myös arjen normaalin toiminnan kannalta, sillä laatu kärsii. Ja ihmiset. Tässä suhteessa pääministeri Sipilän sinänsä hyvää tarkoittava iskulause – ”meidän on tehtävä enemmän vähemmällä” –  on osa ongelmaa. Ei laadukas tuottavuus, etenkään luovilla aloilla, palaudu tuotettuihin kappalemääriin. Päinvastoin, monessa suhteessa ohjeen pitäisi olla:”Meidän on tehtävä vähemmän – mutta parempaa – vähemmällä”.

Kiire, hösellys, ylisitoutuminen ja rutiini ovat luovan ajattelun vihollisia. Omaakin akateemista julkaisuluetteloani katsoessani tunnen isän ylpeyden ohella myös lievää katumusta: Kovin pitkään olen tulospaineiden takia mennyt siitä, mistä aita on matalin. Lopputuloksena on suurella vaivalla tehty tuotanto, joka paikoin vatkaa samoja aiheita edestakaisin ja keskustelee enimmäkseen itsensä kanssa. Monta uutta kysymystä on jäänyt esittämättä, vastausta antamatta. Kiireen takia.

 

Aika ja tila pitää silti aina myös ansaita. Tässä suhteessa akateeminen yhteisömme ei aina ole tehtäviensä tasalla. Ei riitä, että tutkitaan vain omalta kannalta mielenkiintoisia aiheita, vaan myös yleisesti tärkeisiin kysymyksiin pitää kyetä tarttumaan.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei yksikään suomalainen tutkija ole tarjonnut pätevää kokonaisnäkemystä Ukrainan konfliktin merkityksestä Suomelle, vaikka sitä on käyty pian kaksi vuotta ja vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että myös oma turvallisuusympäristömme on peruuttamattomasti muuttunut.

Myös suuressa osassa viime aikojen tapahtumien kommentointia on ollut nähtävissä suoraviivaista reaktiota, valmiiden ajatusmallien mekaanista soveltamista. Iso osa keskustelustamme on ollut slogan-tasoa: ”Valvonta ei ole vastaus, avoimuus on” ja niin edelleen. Voi kuitenkin olla, että valvonta nimenomaan on se vastaus. Mutta tätä emme voi tietää, ellemme pysähdy hetkeksi pohtimaan asiaa yhdessä, kaikessa rauhassa.

Kirjoittaja on ulkoministeriön erikoistutkija.