Jukka Tarkka: Sotasyyllisyystuomioista tuli Paasikivelle hirmuinen taakka

SK:n toimitus
Mielipide 26.4.2009 07:00

”Jos joku on anteeksipyynnön velkaa sotasyyllisyystuomioista, se on Venäjä”, kirjoittaa tohtori Jukka Tarkka. Sotasyyllisiksi tuomittujen armahduksesta tulee toukokuussa 60 vuotta.

Suomalaiset joutuivat vuosina 1945-46 järjestämään Neuvostoliiton vaatimuksesta oikeudenkäynnin jatkosodan aikaisia suomalaisjohtajia vastaan. Suomen hallitus ei kuitenkaan alistunut oikeudenkäyntiin ennen kuin liittoutuneiden sopimus osoitti, että Neuvostoliitolla oli asiassa länsivaltojen välillinen tuki.

Prosessi oli poliittinen kosto-oikeudenkäynti, mutta vain vertauskuvallisesti. Ketään ei teloitettu, tuomiot olivat lieviä ja armahdus tuli pian.

Vielä 1980-luvulle asti oli kuitenkin niitä, jotka eivät tarvinneet muuta historiaa kuin sen, että jotkut oli oikeuden päätöksellä todettu sodan aloittajiksi.

Neuvostoliiton suhde stalinismin synkimmän ajan näytösoikeudenkäynteihin oli sama: oikeuden päätös oli lopullinen totuus, olivatpa tuomioistuin, syyte, todistelu ja tuomio laillisuuden ja arkijärjen kannalta mitä tahansa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosotaa, mutta ei talvisotaa. Se oli siis epähistoriallinen.

Tuomioistuin, syytteet ja tuomiot perustuivat oikeusperiaatteiden vastaiseen poikkeuslakiin. Se oli siis myös oikeudeton.
Oikeudenkäynti ei ollut historiaa vaan politiikkaa. Se ei perustunut sota-ajan tapahtumiin vaan sodan jälkeiseen tilanteeseen.

Suomalaiset olivat hankalia vastustajia välirauhansopimuksen täytäntöönpanoa seuranneelle liittoutuneiden valvontakomissiolle. Pääministeri J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkosen harasivat aluksi kaikkia sotasyyllisyyteen liittyviä vaatimuksia vastaan.

Komission puheenjohtaja Andrei Ždanov syytti hallitusta pahantahtoisesta saamattomuudesta ja vaati raivokkaasti toimia, mutta prosessin liikkeelle saaminen kesti melkein vuoden. Ja vielä oikeudenkäynnin aikanakin suomalaiset jatkoivat jarrutustaan.

Samaan aikaan Ždanov joutui hillitsemään suomalaisten kommunistien luokkakantaisia vihanpurkauksia. Neuvostoliitolle oli tärkeää pitää Suomi rauhallisena.

Vaikka juuri mikään ei edennyt niin kuin olisi pitänyt, Ždanov joutui todistelemaan Josif Stalinille ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotoville tyylikästä menestystään.

Ždanov alkoi todellisen jyräyksen vasta kun liittoutuneiden Lontoossa tekemä sopimus oli varmistanut, että länsi hyväksyisi oikeudenkäynnin myös Suomessa. Siihen asti sotasyyllisyyskysymys oli Suomen sisäistä paikallista kohinaa. Sopimuksen jälkeen pelissä oli myös Neuvostoliiton arvovalta.

Uusi tieto vahvistaa, että Kekkonen esti syytteen nostamisen marsalkka Gustaf Mannerheimia vastaan, ei myötätunnosta vaan poliittisin perustein. Se paljastaa, että myös valvontakomissio suojeli marsalkkaa ja samoin perustein kuin Kekkonen.

Komission englantilaisten jäsenten heikko asema näkyi jo 1980-luvun alussa käyttöön saaduissa asiakirjoissa, mutta koko kuva alkaa hahmottua vasta nyt kun käytössä on myös neuvostoliittolaista materiaalia.

Komissio nimettiin välirauhansopimuksen liitteessä Neuvostoliiton sodanjohdon toimielimeksi. Sen brittijäsenet olivat kuunteluoppilaita. He yrittivät korostaa asemaansa diplomaattisella terhentelyllä, mutta epäonnistuivat.

Arkistoaineisto ei tue väitteitä siitä, että Kekkonen olisi hakenut kostoa hankalille puoluetovereilleen. Hänen pahimmat vastustajansa eivät joutuneet syytteeseen. Sen kohtalon saivat painoarvoltaan kevyen luokan maalaisliiton ministerit, jotka kuuluivat jatkosodan aikana ulkoasiainvaliokuntaan.

Paasikivi häpesi sydämensä pohjasta rooliaan oikeudenkäynnin toteuttajana ja tuomioiden ratkaisijana. Hän halusi hyvittää edes jotakin armahtamalla tuomitut 1949.

Pariisin rauhansopimuksen jälkeen Paasikivi oli havainnut, miten varovaista politiikkaa Stalin joutui toteuttamaan Suomessa. Ehkä Paasikiveä alkoi kaduttaakin, että ei pistänyt vielä rajummin kampoihin oikeudenkäynnistä päätettäessä.

Armahduspäätöstä tehdessään hän laskelmoi, että Neuvostoliitto kyllä rähjäisi, mutta ei reagoisi muuten. Hän arvioi oikein.

Vankeudesta edes joten kuten terveinä selvinneet tuomitut jatkoivat vapauduttuaan työuriaan yhteiskunnan arvostettuina jäseninä.

Edwin Linkomies ja T. M.Kivimäki palasivat Helsingin yliopistoon professoreiksi.Linkomies eteni sen rehtoriksi ja kruunasi uransa kanslerina. Väinö Tanner ja Antti Kukkonen palasivat eduskuntaan, Tanner puolueensa puheenjohtajaksikin. J. W. Rangell kutsuttiin Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan.

Terveytensä vankilassa lopullisesti menettänyt Risto Ryti sekä Rangell, Kivimäki ja Tyko Reinikka toimivat pitkään Suomen Kulttuurirahaston kunnia- ja luottamustehtävissä. Rangell jatkoi kansainvälisessä olympiakomiteassa, jonka jäsenyys ei katkennut edes vankila-aikana.

Henrik Ramsay toimi Mannerheimin perustaman kansallisrahaston hallituksen puheenjohtajana. Reinikka sai ministerin arvonimen. Ryti kutsuttiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja Tanner oikeustieteellisen.

Rytin muotokuva paljastettiin valtioneuvoston istuntosalissa 1955. Paljastuspuheessaan pääministeri Kekkonen osoitti varovaisin sanakääntein arvostusta Rytin paineenkestokyvylle ja lievää myötätuntoa tämän vankila-ajan kokemuksista.

Rytin hautajaiset järjestettiin valtionpäämiehelle kuuluvin juhlamenoin: presidentti arkun ääressä, kenraalit kunniavartiossa, hautajaissaattue ylioppilaiden kunniakujaa pitkin Suurkirkosta Hietaniemeen.

Hietaniemen kappelin edustalle on haudattu kuusi tuomittua: Ryti, Linkomies, Kivimäki, Tanner, Rangell ja Reinikka.

Heidän muistopaasiaan vastapäätä haudattiin myöhemmin myös Kekkonen. Vaikeassa tilanteessa kollegojensa vainoajaksi joutunut ja suostunut on kuoleman edessä tasoissa tuomittujen kanssa.

Sotasyyllisten tuomio oli oikeusmurha. Heidän toimintansa oli sodan aikana ja sen jälkeen voimassa olleen lain mukaista.

Heidän tuomionsa taas perustui taannehtivaan lainkäyttöön ja poliittiseen painostukseen.

Heidän kohtalonsa ei kuitenkaan ollut sodan oloissa poikkeuksellisen raskas eikä epäoikeudenmukainen.

Monet suomalaiset olivat vuosia rintamalla käskystä, eivät omasta halustaan. Heitä kuoli melkein 100 000, vielä useammat vammautuivat.

Tuomitut eivät kuitenkaan näytä pitäneen vankila-aikaa sodan oloissa poikkeuksellisena. Se oli samaa isänmaan palvelua epämukavissa oloissa kuin oli muiden suomalaisten palvelus rintamalla.

Tuomittujen kunnianpalautusta haluavat ovat vaatineet sotasyyllisyyslain ja oikeuden päätöksen kumoamista tai edes virallista anteeksipyyntöä. Ajatus on älyllisesti epäjohdonmukainen ja ilmeisesti oikeudellisesti mahdoton.

Sellaista ei voi palauttaa, jota ei ole menetetty. Valtiosääntö ei tunne oikeustointa, jolla voitaisiin kuitata perustuslain säätämisjärjestyksessä tehty perustuslain rikkomus. Niin kummallinen asia ei ole juolahtanut lainsäätäjän mieleen.

Anteeksipyyntö on todellinen vain, jos se lähtee pyytäjän omasta aloitteesta. Sen julkinen vaatiminen tarkoittaa tavallisesti, että alun pitäen ei ole tarkoituskaan antaa anteeksi.

Jos joku on anteeksipyynnön velkaa sotasyyllistuomioista, se on Neuvostoliiton kansainoikeudellinen seuraajavaltio Venäjä, ja sen pitäisi huomata se itse.

Teksti Jukka Tarkka

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, jonka kirja Hirmuinen asia julkistettiin vastikään. Tarkka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Keskustelu

Ei Suomi reaalitermein voinut jatkosotaa vättää. Jos se olisi alkanut Saksan kanssa, tulos olisi ollut Suomen jako Puolan tapaan; Puna-Armeija olisi työntynyt mukaan. Se olisi tuhonnut maan. Kyllä Suomi soti suurimman osan ajasta oman olemassaolonsa laskelmia pohjalta. Jatkosodan alun ns. rikokset, työntyminen syvälle NL:n alueella, oli operatiivinen seuraus siitä, että Saksa hajoitti voimiaan, tahtoi voiton joka rintamanosalla eikä saanut sitä yhdelläkään. Pakko tässä ”rikoksessa” oli olla mukana – sotilaallisista syistä. Sen jälkeen vallattuja alueita käytettin menestyksellä viivytykseen Laatokan pohjoispuolella. Zhdanov oli taas ensi sijassa Stalinin politrukki, joka oli pannut asiat Leningradissa järjestykseen. Sitä yritettiin sitten Suomessakin. Omituista tilanteessa oli liitoutuneiden suostumus sotasyyllisyyksille Suomessa. Se todella unohti vuoden 1939 tapahtumat.

Edelleenkin pohdiskelu siitä miten olisi käynyt jos toisin olisi käynyt, on melkoisen hedelmätöntä oluttuoppipolitikointia. Ihan aikuisten oikeasti meillä ei ole mitään mahdollisuuksia tietää olisiko sota voitu välttää tai irroittautua siitä aiemmin tai jotain muuta. Meillä on vain tämä tapahtunut historia.

Nimimerkki Penttijuhani ihmettelee liittoutuneiden suostumista sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin. Ensinnäkin Penttijuhani tarkoittanee liittoutuneiden läntisiä osapuolia sillä NL kuului liittoutuneisiin myös. Minusta siinä, siis länsiliittoutuneiden suhtaustumisessa ei ole mitään ihmeellistä. Minusta sotasyyllisyysoikeudenkäynnit vertautuvat ihan hyvin Nurnbergin oikeudenkäynteihin. Siellä käsitellyt rikokset vain olivat vielä isompia ja vielä hirmuisempia sekä tekijät ja heidän tekojensa vaikutukset keskeisempiä kuin Suomessa. Suomi oli kuitenkin vain yksi pieni Saksan liittolainen vaikka rintamalinjan kilometreinä mitattuna ja Leningradin piirittäjänä poliittista vaikutusvaltaansa merkittävämpi. Siten suomalaiset sotasyyllisetkin olivat kokonaisuuden kannalta pikkutekijöitä vaikka heidän tekojensa seuraukset meille suomalaisille olikin hirmuiset joten he pääsivät tilanteen ja teot huomioon ottaen kuin koira veräjästä eivätkä saaneet niin sanotusti ansioidensa mukaan..

Toinen maailmansota käyty, ja voitot että tappiot on relisoitu .Suomi siinä myllerryksessä säilyi itsenäisenä valtiona. Suomi oli ainut sotaan osallistunut (Saksan rinnalla olut maa,) jossa rauhan tultua ketään teloitettu. Meillä oli silloin hyvät johtajat loivat luottamukselliset suhteet entiseen viholismaahaan.Siinä olis paljon oppimista tämän päivän päättäjille,eikä nakertaa niitä vaatimalla että teidän pitää pyytää anteeksi sitä sun tätä olla niin ja näin.

Ei niitä hyviä suhteita sodan voittajiin luoneet sotasyylliset vaan ne pystyttiin luomaan heistä huolimatta – onneksi. Sotasyylliset ja heidän hengenheimolaisensa ovat yrittäneet niitä koko ajan vahingoittaa.

Myyryläiselle & Otolle: Kyllähän ns. ”sotasyyllisistä” jotkut olivat armahduksen jälkeen luomassa hyviä suhteita länteen. Yhdysvaltoihin niitä ei nyt koskaan todella katkaistu. Suhteet Englantiin olivat aika läheiset virallisesta sodasta huolimatta. Tuolla ”liittoutuneiden” päätöksellä tarkoitan sitä, että he olisivat lähes yhtä hyvin voineet yhdessä myöntää Suomen erikoisaseman, koska Stalininkin liitto Hitlerin kanssa 1939 hyväksyttiin taktiseksi – tai strategiseksi – eli siirroksi sotapelissä. FDR ja Churchill ja Stalin olivat kaikki ns. ”great game´in” ymmärtäjiä. He ymmärsivät hyvin myös Suomen aseman pikku nappulana. Eisenhower teki sen myös ja suhteet, ml. ”sotarikollisiin” palautuivat hänen aikanaan normaaleiksi. Ne tekivät sen siksi, että kommunistit saatiin ulos sisäministerin paikalta ja esim. liiasta vaikutuksesta Ylessä – propagandan teossa, kun sota Koreassa alkoi. Tuo Paasikiven armahdus – rikollisille – olisi tullut korvata silloin tuomioiden peruuttamisella.

Liittoutuneiden asennehan oli ensin niputtaa Saksa ja kaikki sen liittolaiset yhteen nippuun. Suomen erillisrauha ilman ehdotonta antautumista ja miehitystä oli jo melkoinen erityisasema. Enemmänkö olisi vielä pitänyt saada? Ahneen loppuhan on tiedossa.

Stalinin n.s. ”liitto” oli hyökkäämättömyyssopimus. Sellainen oli Suomellakin NL:n kanssa eikä sitä ole liitoksi kutsuttu. Olisin haistamassa tässä ”liitottelussa” hieman kaksinaismoralismia. Länsiliittoutuneiden johdoilla oli ilmeisesti sen verran realististista silmää, että eivät sotkeneet reaalipolitiikkaansa propagandistista höpöhöpöä, sellaista joka on ollut vallalla oikeistolaisessa legendan rakennuksessa.

Suomi säilytti itsenäisyytensä ja sotakorvaukset on maksettu, jonka lisäksi vuonna 2009 Suomella on erinomaiset kahdenväliset suhteet sekä naapurivaltioihimme, että kansainvälisesti kaikkien eri maiden kanssa. Venäjä, kuten pohjoismaat ja Baltian maat, EU maat ja YK:n jäsenvaltiot, joiden kanssa Suomi tekee tiivistä yhteistyötä, ovat erittäin tärkeitä maita suomalaiselle kaupankäynnille ja kulttuurivaihdolle ja monin tavoin mielekkäitä ihmisten myönteiselle vuorovaikutukselle. Maita joiden kanssa tehdään mielellään yhteistyötä. Lisäksi Suomi on EU:n, ETYJ:n ja YK:n jäsenvaltio, jotka osaltaan vahvistavat oheista vuorovaikutusta ja erilaisia yhteistyömuotoja kehitellään jatkuvasti.

Esimerkiksi Itämerellä on järjestetty erilaisia harjoituksia Venäjän johdolla Suomen ja Viron kanssa yhteistyössä, kuten pohjoismaisessa yhteistyössä. Myönteistä vuorovaikutusta naapurimaiden kanssa on myös esimerkiksi kestävässä kehityksessä, lähialueyhteistyössä, ilmastoyhteistyössä, pohjoisen ulottuvuuden yhteistyössä, kuten monissa kansainvälisissä organisaatioissa. Mielestäni viestintää oheisesta myönteisestä vuorovaikutuksesta voitaisiin vahvistaa.

Mieltääkseni Presidentti J.K Paasikiven ulkopolitiikassa oleellista on ollut esimerkiksi rauhantahtoisuus ja hyvät vuorovaikutussuhteet sekä vakautta ylläpitävien kahdenvälisten ja kansainvälisten sopimusten mielekkyys, kuten myönteisen vuorovaikutuksen vahvistaminen.

Esimerkiksi YK on perustettu ylläpitämään maailmanrauhaa ja Suomen lainsäädännön mukaan valtiosopimuksen asetuksessa 20/1947 todetaan ”Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat sekä Suomi ovat halukkaita solmimaan keskenään rauhansopimuksen, joka oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti ratkaisee ne kysymykset, jotka edellä mainittujen tapahtumien seurauksena vielä ovat jääneet avoimiksi, ja joka muodostaa perustan ystävällisille suhteille niiden välillä tehden siten mahdolliseksi Liittoutuneille ja Liittyneille Valloille tukea Suomen anomusta päästä Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi ja niinikään liittyä jokaiseen Yhdistyneiden Kansakuntien turvin solmittuun yleissopimukseen”.Finlex » Valtiosopimukset » Valtiosopimukset » 1947 » 20/1947.

Oikeushistorian periaatteiden mukaan lainsäädäntö on tehty mm. koston kierteen katkaisemiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Kulttuuriantropologiassa mielletään, että lainsäädännöt ovat sopimuksia, joita on tehty, jotta mahdollisimman monet erilaiset ihmiset voisivat elää yhdessä.

Ihmettelen suomalaisissa viestintävälineissä esiintyvää tarvetta tehdä suomalaisista ihmisistä ja historiasta häpeällistä. Sota on kauhea asia ja tuskin kukaan ihminen sotaa ja inhimillistä kärsimystä ihmisille haluaa. Oleellista on mielestäni mieltää, kuinka sodan kauheuksia voidaan välttää tulevaisuudessa sekä säilyttää myönteinen kansainvälinen vuorovaikutus. Sodat eivät lopu sotimalla vaan sopimalla asioista.

YK:n peruskirjan mukaan ”jäsenvaltiot sitoutuvat ratkaisemaan erimielisyytensä rauhanomaisin keinoin ja välttävät voimankäyttöä tai toisen jäsenvaltion uhkaamista sillä. Keskeisintä on konfliktien ehkäiseminen, eli toiminta, joka estää kiistojen ja erimielisyyksien kehittymisen aseellisiksi konflikteiksi ja torjuu konfliktien uusiutumisen. Keinona on ehkäisevä diplomatia – neuvottelut, sovittelu ja luottamusta rakentavat toimet, rauhanturvatoiminta, aseidenriisunta sekä tilanteen niin vaatiessa, sanktioiden käyttö.” YK-liitto.

Oheisen lisäksi Suomi on EU:n jäsen ja kuten Europa.eu sivuilta voi lukea ””Mikä Euroopan unioni on? EU on ainutlaatuinen taloudellinen ja poliittinen yhteistyökumppanuus, jonka muodostaa 27 demokraattista Euroopan maata. Mitkä ovat unionin tavoitteet? Rauhaa, hyvinvointia ja vapautta unionin 495 miljoonalle kansalaiselle – oikeudenmukaisemmassa ja turvallisemmassa maailmassa. EU:n jäsenvaltioiden välillä ei ole ollut sotia yli 60 vuoteen”

ETYJ esimerkiksi on 56 Euroopan, Pohjois-Amerikan, Etelä-Kaukasian ja Keski-Aasian valtiota, jossa edistetään mm. ihmisten turvallisuutta, taloutta ja inhimillistä ulottuvuutta sekä vahvistetaan maiden vuorovaikutusta ja myönteistä yhteistyötä. Vuonna 1994 vahvistettu pysyvä kansainvälinen järjestö perustuu vuonna 1975 Helsingissä järjestetylle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssille (ETYK).

Sivistyneet ihmiset eivät myöskään mielestäni miellä esimerkiksi nykysaksalaisuutta ja nykyvenäläisyyttä Hitlerin ja Stalinin kauheuksien kautta. Kuten nykyamerikkalaisuutta Hiroshiman kauheuksien kautta. Eikä oheinen propaganda ole mielestäni kenellekään mielekästä.

Oleellista on mielestäni mieltää, kuinka sodan kauheuksilta voidaan välttyä tulevaisuudessa esimerkiksi kansainvälisten sopimusten ja vuorovaikutuksen, kuten YK:n peruskirjan ja EU perusoikeuksien periaatteiden avulla, kaupankäyntiä, kulttuurivaihtoa, ihmisten henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja myönteistä vuorovaikutusta vahvistamalla, terveyttä edistämällä sekä turhia ennakkoluuloja, eli vieraan pelkoa vähentämällä. Ihminen ihmisenä.

Presidentti Koivisto totesi viestintävälineissä, että hänen ulkopolitiikkansa tiivistettynä voisi olla hyvät naapurussuhteet ja Presidentti Ahtisaari on voittanut Nobelin rauhanpalkinnon.

Mielestäni suomalaiset ihmiset voivat suhtautua erittäin myönteisesti kansalliseen ja kulttuuriseen identiteettinsä sekä siihen, kuinka hyvin suomalaista ulkopolitiikkaa on hoidettu. Hyvä kansallinen itsetunto vahvistaa myös myönteistä suhtautumista erilaisiin kulttuureihin.

Mielestäni erityisesti historian osalta, mikäli erilaisia asiayhteyksiä ei mielletä osaksi kontekstia ja asioita, kuten mielipiteitä irrotetaan asiayhteyksistä artikkeleita kirjoitettaessa ja kommentoitaessa on erittäin vaikeaa esimerkiksi nuorempien ihmisten suhtautua historiankirjoitukseen viestintävälineissä. Oleellista on siis vahvistaa viestintää joka edistää myönteistä vuorovaikutusta, erilaisten ihmisten hyvinvointia ja vähentää turhia ennakkoluuloja sekä lietsontaa ja antaa yhteiskunnalta lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille viesti, että ei henkinen eikä fyysinen väkivalta ole kenellekään mielekästä. Suomen valtionjohto on varmasti tehnyt parhaansa ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi ja vakauden säilyttämiseksi ja oheinen tavoite lienee kaikkien eri maiden intresseissä. Tuskin yksikään veteraani ja sodan kauheudet mieltävä ihminen mielellään kuin rauhaa ja hyvinvointia erilaisille ihmisille toivoisi.

Myyryläiselle: Stalinin ja Hitlerin eli Molotov-Ribbentropin sopimus oli etupiirien jaosta, mitä toteutettiin KL:n tuomitsemilla – siis rikollsilla – agressioilla. Noita ”niputuksia” oli sitten paljon Tanska teki de facto työtä Saksalle saksalaisten asemassa, muttu niputtui voittajien joukkoon. Italian niputus oli hiukan vaikeampi. Kumpaakaan ei voitu soveltaa Suomessa, minkä Lontoo ja Washington tiesivät ja hyväksyivät. Katynin pitäminen natsien rikoksena vastoin parempaa tietoa kuvasi parhaiten Stalinille tehtyjä myönnytyksiä. Se kuvasi myös hänen päätöstään tehdä loppu Puolasta, mitä vastaavissa olosuhteissa olisi sovellettu Suomesssakin. Sitä vastaan sitä sodittiin, mistä syystä ns. sotasyyllisyydet olivat perusteettomia. Tuomiot olisi tullut kumota, ei syyttömiä armahtaa.

Nimimerkki Penttijuhanille:
Molotov-Ribbebtorp-sopimus oli hyökkäämättömyyssopimus jonka oletettavassa lisäpöytäkirjassa, alkuperäistä ei ole vieläkään kai löytynyt, tehtiin etupiirijako. Liittolaisilla olisi kai yhteinen etupiiri eikä jakoa tarvittaisi, vai kuinka?

Toisekseen myös ulkopuolisten tekemä ”niputtaminen” ja osapulten välinen ”liittoutuminen” lienevät ihan eri asioita, ainakin näin minun silmin katsottuna. Entisen lehtimiehen silmät saattavat toki näyttää erilailla.

Nimimerkki Lempille:
Tunnut luottavan, että Suomen valtiojohto olisi tehnyt ja tekisi parhaansa ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi ja vakauden säilyttämiseksi. Minä en olisi käytännön puheiden ja tulosten valossa ihan noin luottavainen. Meillä on paljon valaisevia esimerkkejä kuinka puhutaan ja tehdään päinvastaista. Ellei sitten nähdä, että hyvinvointi ja vakaus tarkoittaa eri asemassa oleville ihmisille eri asioita. Joillekin hyvinvointia tuo asiat jotka tuovat pahoinvointia toisille. Samoin joidenkin turvallisuuden lisääminen tuo turvattomuutta toisille.

Jotkut haluavat lisäksi niputtaa turvallisuuden ja vallan ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Jos niin tulkitaan niin se johtaa omalta osaltaan vallan tavoitteluun ja se taas turvattomuuteen molemmille. (huom: vallan tavoitteluun on myös muita syitä mutta se on taas eri juttu)

Myyryläinen: mielestäni on erikoinen olettama, että Suomen valtionjohto ei tekisi parastaan ihmisten hyvinvoinnin ja vakauden säilyttämiseksi. Valta ei ole itseistarkoitus. Oheinen on vastuuta ja lienee jokaisen poliitikon ja virkamiehen intresseissä edistää ihmisten hyvinvointia ja vakautta.

Niin paljon kuin on erilaisia ihmisiä on erilaisia intressejä. Suomen ulkopolitiikassa on noudatettu oheisia YK:n ja EU:n periaatteita esimerkiksi 20/1947 valtiosopimuksen ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti sekä vahvistettu erinomaisia vuorovaikutussuhteita erilaisiin ihmisiin ja maihin. Oheisen lisäksi hyvinvoinnin osalta esimerkiksi ihmisillä on oikeus käydä koulua ilmaiseksi, on kouluruoka, terveydenhuolto, työttömyysturvat, starttirahat, kansainvälistä hyvinvointia esimerkiksi kaupankäynnin ja kehitysyhteistyön kautta, vastuullisuutta erilaisia ihmisten perusoikeuksia ja hyvinvointia edistäviä ja ylläpitäviä instituutioita yms. oheiset eivät ole mielestäni itsestäänselvyyksiä ja ilman ihmisiä, kuten julkista sektoria olevia asioita yhteiskunnassa eikä niitä sellaisina ole mielekästä kohdella. Hyvinvointi, kuten myönteinen viestintä vahvistavat vakautta.

Suomen valtionjohdon ja suomalaisten ihmisten vaivannäkö on mielletty kansainvälisesti, konkreettisena esimerkkinä Presidentti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto useiden muiden asioiden lisäksi, mutta jostain syystä oheisen mieltäminen, kuten hyvä itsetunto vaikuttaisi olevan vaikea asia myöntää suomalaisille ihmisille ja vahvistaa kansallista itsetuntoa viestintävälineissä?

Myyryläinen, minkälaisia konkreettisia esimerkkejä tarkoitat oheisilla? ”Meillä on paljon valaisevia esimerkkejä kuinka puhutaan ja tehdään päinvastaista. Ellei sitten nähdä, että hyvinvointi ja vakaus tarkoittaa eri asemassa oleville ihmisille eri asioita. Joillekin hyvinvointia tuo asiat jotka tuovat pahoinvointia toisille. Samoin joidenkin turvallisuuden lisääminen tuo turvattomuutta toisille.”

Harha siitä, että ihmisten Suomen valtionjohdossa ja julkisen sektorin työssä eivät edistäisi ihmisten hyvinvointia parhaansa mukaan on mielestäni pinttynyt väittämä viestintävälineissä, jolle voitaisiin tehdä jotain. Esimerkiksi Suomen valtionjohdon ponnistelujen lisäksi mielestäni olisi oleellista, että ihmiset mieltäisivät oman vastuunsa erilaisissa asioissa. Konkreettisesti huolehtimalla itsestään ja lähimmäisistään, omasta terveydestään, valmiuksistaan ja osaamisestaan, esimerkkinä hyvinvoinnista ja vakaudesta harjoittelemalla ensiaputaidot ihminen voi kriisitilanteissa auttaa itseään, muita ihmisiä ja terveydenhuoltoa siirtämättä vastuuta itsestään ja hyvinvoinnistaan yhteiskunnalle, joka varmasti mielellään tukee oheisia valmiuksia.

Suomalaisuuden ja erilaisten ihmisten, kuten yhteiskuntaa ylläpitävien organisaatioiden kehuminen vaikuttaisi melkein olevan tabu. Mielestäni kohtuullisen usein suomalaisissa viestintävälineissä on esimerkiksi herravihaa, joka jostain syystä vaikuttaisi olevan yleispätevä ratkaisu ihmisten angstien purkamiseksi. Viestinnän oppiteorioissa on mielletty, että median tehtävänä on olla palvelemassa kansalaisyhteiskuntaa vahtimalla ja tarkkailemalla esimerkiksi valtiovaltaa. Mielestäni oheisessa ei ole kuitenkaan mielletty, että valtiovalta on osa kansalaisyhteiskuntaa ja osaltaan palvelemassa ihmisiä eikä suinkaan kansalaisyhteiskunnan vastainen. On ihan omituinen vastakkainasettelu ja olettama, että valtiovalta olisi jotenkin kansalaisyhteiskunnan vastainen eikä se tarkoituksena olisi edistää ihmisten hyvinvointia ja ylläpitää vakautta. Vahtiiko kukaan viestintävälineitä ja opetetaanko lehtimiehille jostain syystä vihaamaan valtiovaltaa?

Nimimerkki Lempille:
Minun on nyt pakko kysyä yritätkö sarkasmia vai oletko tosissasi ja ottanut elämäntehtäväksi äärioptimismin ja naivin esivaltauskon?

Oletetaan jälkimmäinen. Kukaan valtaan pyrkivä ja päässyt ei ole siellä hyvää hyvyyttään vaan vallan takia. Valtapyrkimyksiin on taas kaksi syytä: valta itsensä makeus ja vallan mukanaan tuomat etuoikeudet. Demokratiassa on sitten hyvänä puolena, että demokrattisesti valtaan pääsevät joutuvat edes ajoittain antamaan vastapainoksi jotain eli ihmisille myönteisiä päätöksiä. Mitä demokraattisempi yhteiskunta sitä enemmän ja useammille he joutuvat myöntymään. Mitä enemmän he pystyvät peittelemään omia tekemisiään ja tarkoitusperiään sitä vähemmän ja vähemmille heidän tarvitsee olla mieliksi.

Mitä tulee luettelemiisi n.s. hyviin asioihin niin yksikään niistä ei ole valtaapitävien hyväntahtoisuuden tulosta vaan heidät on jouduttu pakottamaan ne antamaan. Myöntymisen jälkeen he tosin kyllä esittävät ne mielellään omina saavutuksinaan. Suomessa erityisenä pelotteena valtaapitäville oli takavuosina Neuvostoliiton olemassa olo. Nyt kun sitä ei enää ole pelottamassa porvareita niin hyvinvointivaltiota ajetaankin alas. (itse asiassa hyvinvointiyhteiskunnan asemesta pitäisi puhua pahoinvointiyhteiskunnasta ja siihen rakennetuista muutamista pahoinvoinnin lievittämistoimista)

Halusit esimerkkejä valtaapitävien vastakkaisista teoista. Löydät niitä helposti seurailemalla vaikka mitä terveydenhuollolle, koulutukselle tai vanhustenhoidolle on viime aikoina tehty. Valtiosihteeri Sailas on toiminut heidän tarkkana kirjurinaan leikkauslistoineen. Sen sijaan valtaapitävät ostelevat puhalluslamppuja joita lennettää pitkin taivaita polttamassa vähiä verovaroja. Viimeisin yritys oli eläkeiän nostoyritys joka onneksi saatiin ainakin toistaiseksi torjuttua.

Valtiovalta sinällään ei ole osa kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunta on valtiovallan vastapaino. Mitä vahvempi kansalaisyhteiskunta on, sitä vähemmän valtiovalta ja sen taustavoimat eli pääomapiirit voivat meitä tavallisia ihmisiä hyppyyttää.

Jos taas kirjotituksesi oli sarkasmia, joksi sitä luulen, niin onnistuit saamaan minut provosoitumaan ja avautumaan varmuuden vuoksi. Jokuhan saattaa jopa ottaa kirjoituksesi kaltaiset jutut todesta.

Myyryläinen: Kuinka monta julkista valtaa Suomessa käyttävää ihmistä eri aloilta tunnet henkilökohtaisesti tehdäksesi oheisen arvioin? viestintävälineistähän esimerkiksi Yleisradio on julkinen yleisradioyhtiö, eli lehtimiehenä oletko sitä mieltä, että esimerkiksi kaikki Ylen toimittajat käyttävät ja haluavat julkista valtaa vain vallan takia? ja että ihmisillä ei ole vastuuntuntoa, omaatuntoa ja halukkuutta hyvyyteen, kuten esimerkiksi useissa humaaneissa ideologioissa, uskonnoissa sekä kansantalouden teorioissa mielletään.

Olen julkiselle vallalle hallintoalamainen ja sitä kautta kokemukseni on hallintoalamaisen kokemus hallittuna olemisesta.

Yleisradioyhtiö on vallan pieni vallankäyttäjä tässä maassa, kuten muutkin tiedotusvälineet. Ne ovat pikemmin vallanpitäjien juoksupoikia ja pikku apureita kun itse vallassa. Etsi pikemminkin vallanpitäjiä talouselämän huipulta ja sieltä niiden joukosta jotka omistavat. Heillä on palkkarenkeinään vallan alemmilla askelmilla palkkajohtajat, nämä kallasvuot, liliukset, kuulat ja kmpnit sekä poliitikot kuten vanhaset, kataiset j.n.e. kuin myös ne tiedotusvälineet joilla näyttää olevan resursseja.

En kiistä kaikkien ihmisten vastuuntuntoa tai halukkuutta hyvyyteen. Sen sijaan kiistän, että valtaan haluaisivat erityisesti vastuuntuntoiset tai hyvään halukkaat. Valtaan haluavat narsistit jotta haluavat valtaa a) vallan itsensä makeuden tähden ja b) vallan mukanaan tuomien etuoikeuksien takia ahneuttaan. Valtaan pääsy vaatii sellaista keskittymistä, että vain kaikkein narsistisimmat ja vallan himoisimmat siihen pääsevät.

Meidän tavallisten taatiaisten ainoa mahdollisuus on mahdollisimman laaja demokratia jossa meillä hallintoalamaisilla on mahdollisuus mahdollisimman avoimesti vahtia ja valvoa niin hallinnollisia kuin talouselämän vallankäyttäjiä ja pitää heidät jatkuvassa vallasta putomisen vaarassa. Vain se saa heidät toimimaan tavallisten ihmisten etujen puolesta.

Minun tietääkseni klassinen taloustiede lähtee ihmisen halusta saada itselleen mielihyvää ja sitä hakiessaan tekemistä rationalisista valinnoista, ei mistään vastuuntunnosta tai pyrkimyksestä hyvään. Ne nähdään vain yhtenä mahdollisena mielihyvän hankkimisen keinona monien muiden joukossa. Eli joku ihminen saattaa ostaa myötätunnosta mielihyvää tekemällä hyviä asioita jos hän nyt sattuu sellaisesta saamaan hyviä fiboja. Joku muu saa niitä jostakin muusta. Kristinusko taas lähtee helvetin pelosta ja taivasosuuden lupauksesta. Ihminen voi siis tehdä kauppaa tulevaisuudellaan eli jos olet papeille mieliksi, saat lupauksen taivasosuudesta ja jos taas et, niin pääset lämmitetylle puolelle. N.s. humaanit filosofiset ideologiat taas lähtevät yhteisön keskinäisen avun hyödyllisyydestä koko yhteisölle ja sitä kautta jokaiselle yksilölle. Ne eivät kuitenkaan ole vielä ratkaisseet vallanhimon ja ahneuden ongelmaa, sitä että jotkut toiset ovat persompia vallalle ja ahneudelle kuin toiset ja myös onnistuvat siinä.

Myyryläiselle yhä: En oikein ymmärrä kommenttiasi Molo-Ribbe neuvonpidon laadusta. Eikö Puolan sovitut rajat julkistettukin Moskovassa, ennen niiden sotilaallista vahvistamista? Sen siis tuomitsi Kansainliitto, kuten hyökkäyksen Suomeen. Kolmen suuren myöhemmät niputtelut olivat todella eri asia. Olisiko tullut käyttää kaksoispistettä lauseiden välissä? Ja Katyn oli esimerkki tietoisesta väärennyksestä konjunktuurisyistä, jota pian muuttuivat. Suomen sotasyyllisyysoikeuden peruttaminen – armahduksen sijasta – olisi tietenkin voinut tuhota ne poliittiset urat, jotka siitä oli tehty. Tätä aspektia ei liene tutkittu.

Nimimerkki Penttijuhanille:
Kirjoitin Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta vain ja ainoastaan siinä mielessä kuin tulkitsin sinun sen ottaneen esille eli liittosopimuksensa. Sitä se ei minun mielestäni ollut liittosopimus vaan hyökkäämättömyyssopimus. Siis sopimus siitä, ettei toisen kimppuun hyökätä vaan toisen etupiirejä, jotka lisäpöytäkirjassa määriteltiin, noudatetaan. Saksa ei tätä sopimusta sittemmin tunnetuin seurauksin kuitenkaan noudattanut. Siinä ei siis sovittu mistään hyökkäyksistä mihinkään vaan siitä, että sopijapuolet eivät hyökkää toistensa kimppuun.

Hyvä, että tunnistat nuo niputtelut eri asiaksi kuin sopijapuolien liittoutumiset. Katyn sen sijaan lienee enemmänkin osoitus puutteellisista tiedoista ja disinformaatiosta. Sodan aikana ja sen jälkeen tuntuu myös olevan hieman erilaiset käsitykset eettisistä säännöistä. Niillä on sitten rauhan aikaan kuitenkin mukava lyödä poliittista propagandamynttiä. Tässä syhteessahan Katynin rinnalle voisi nostaa vaikka Dresdenin pommitukset yhtenä esimerkkinä.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynneillä ei liene ollut juurikaan vaikutusta poliittisiin uriin, kumpaankaan suuntaan. Enemmänkin niihin vaikutti sodan häviäminen. Sellaisen jälkeen yhteiskunnan kellokkaat tapaavat vaihtua keinolla tahi toisella. Heikki Ylikangas kirjoittaa tästä mainiosti perustellen teoksessaan Suomen historian käännekohtia. Tosin poliittisten urien kohtalon vatvominen on taas hedelmätöntä spekulointia sillä miten olisi käynyt jos toisin olisi käynyt. Nykyään taas nuo urat ovat jo lujonnollisistakin syistä katkenneet. Kiinnostavampaa minusta on tutkimus siitä miten syyllisiä nyt syyllisiksi tuomitut olivat ja keiden muiden teot olisivat edellyttäneet samanlaista kohtelua eli mitä ihan aikuisten oikeasti tapahtui, kuka teki mitä ja kuka jätti tekemättä sellaista mitä hänen velvollisuuksiinsa olisi kuulunut. Nyt kun vallalla eli valtajulkisuudessa tuntuu olevan noiden tekojen valkopesu.

P.s. mitä tarkoitat tuolla kaksoispisteellä? Mitä se olisi selkeyttänyt ja miten?

Myyryläiselle: Kaksoipisteellä tarkoitin, etten ymmärtänyt niputtaneeni samaan Hitleriä ja Stalinia ja heita seuranneita kolmea suurta, joihin Stalin yhä kuului. Nuo ryhmät päätiivät eri asioista. Mitä Katyniin tulee, ei siinä tiedon puutteesta ollut kysymys, vaan poliittis-sotilaallisen tilanteen vaateiden noudattamisesta. USA:n asiantuntija paikalla, kun NL esitteli ”löytämäänsä” natsirikosta, oli lähettilään tytär, joka oli ehkä valittu juuri tiedon puutteen vuoksi. Otin tuon esimerkin, koska Vajda teki asiasta yhden filmeistään, eli historiasta keskustellaan nyt jopa Puolassa eri perustein kuin Suomessa. Eihän sitä voi Dresdenin pommitukseen verrata. Sen tekijät ja kohde olivat selviä ja syy sodan terroripommituksissa. Ja Balttimaiden saksalaiset muuttivat niistä ulos ennen niiden liityttämistä NL:ään, eli uudet rajat, jotka vedettiiin sotilasvoimin, olivat yleisesti tiedossa.

Ymmärsin sinun niputtaneen toisaalta erilaiset sopimukset, hyökkäämättämyys- ja liittolaissopimukset, ja toisaalta niiden tulkinnat niin, että länsiliitoutuneet eivät olisi tulkinneet NL:n ja Saksan välistä sopimusta liittosopimukseksi taktisista syistä kun oli yhteinen sota käytävänä.

Viittasin Dresdenin pommituksiin Katynin yhteydessä tarkoituksena osoittaa, että sota-aikana moraaliset estot saavat yleensä väistyä ja ollaan taipuvaisia hyväksymään raaempia keinoja kuin rauhan aikana. Silloin ollaan valmiita raa’asti pommittamaan siviilejä ja toisaalta ei niin hätkähdetä muutamasta sadasta tai tuhannesta ruumiista. Nykyisellä terminologiallahan on kyse ”vain oheisvahingoista”. Tuolta kannalta niillä on yhteytensä sodankäymisen ja vastustajan rauhaanpakottamisen keinona.

Tarkka on vetäissyt taas yhden säkeistön lisää Sotasyyllisten virteen.
Koskahan asiasta voidaan keskustella oikeilla nimillä?
Olikohan poliittisilla ym. johtajilla mitään osaa siihen menoon, joka vallitsi Suomessa sotien välisenä aikana?
Ei kai tarvitse mainita esimerkkejä?
Sotasyyllisten tuomitseminen oli tietenkin häpeällistä, mutta voittajat haluavat usein näyttää valtaansa.
Joitakin kysymyksiä joihin voisi joku riippumaton tutkija vastata:
– Miksi Mannerheim vältti sotasyyllisyyden? Hän oli keskeinen tekijä niin sodassa kuin rauhassa.
– Miksi talvisota päätettiin niin huonoilla ehdoilla?
– Miksi joukkoja ei pidetty vanhoilla rajoilla vuoden -41 loppuun? Jo silloin olisi tiedetty, että pitemmälle ei voida mennä.
– Oliko koko sotasyyllisyysfarssin tavoite vain Väinö Tannerin kaataminen? Muilla syyllisillä ei ollut enää poliittista merkitystä.
Tässä alkuun.
Umpitannerilaisessa kodissa kasvaneena minulla on kyllä vastaukseni näihin kysymyksiin. Enkä usko, että olen ainoa, joka ei usko nykyiseen ”totuuteen”. Vielähän meilä uitettiin ajopuutakin -70 luvulle.
Olen keskustellut ko. asioista erään tunnetun historioitsijan kanssa. Hän sanoi, että itsenäisyydenajan ensimmäiset vuosikymmenet aina -50 luvulle asti ovat mielenkiintoista aikaa, mutta niistä kirjoittaminen on vaikeaa, koska aikalaisilla on vielä liian suuri vaikutus tapahtumien kriittisessä tarkastelussa.

Juha K:lle: Sotasyyllisyys oli korkeimman tason politiikkaa, mutta Tannerin tapaus muuttui myöhemmin tosi farssiksi. Hän oli itsepäinen mies, ja antoi 1960-luvulla holantilaiseen lehteen tunnetun haastatelunsa, jossa hän sanoi Suomen olevan suurvaltapainostuksen alla. Sen todenperäisyyden kiistämisistä tuli sitten demareiden ulkopoliittisen päteytymisen mitta. Suomi oli ollut muiden tapaan Jaltan ja Teheranin varjossa, mutta Tanner antoi saman haastattelun toisenkin karran. Se tapahtui 1962, kun Urkki oli valittu toiselle kaudelleen. Eli osoite oli selvä, muttei hänen sanomiaan koskaan oikein julkaistu, ja kieltämiset ja diskreditointi jatkuivat demareiden – ja muidenkin – poliittisen kelpoisuuden mittana. Tamä pitkä farssi olisi oman juttunsa arvoinen. Onko se tehty? Demari ei vastannut asiaa koskevaan e-mailiin. Eli sekään ei keskustele vielä puolueen historiasta.