Jukka Tarkka: Sotasyyllisyystuomioista tuli Paasikivelle hirmuinen taakka

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Jos joku on anteeksipyynnön velkaa sotasyyllisyystuomioista, se on Venäjä”, kirjoittaa tohtori Jukka Tarkka. Sotasyyllisiksi tuomittujen armahduksesta tulee toukokuussa 60 vuotta.

Suomalaiset joutuivat vuosina 1945-46 järjestämään Neuvostoliiton vaatimuksesta oikeudenkäynnin jatkosodan aikaisia suomalaisjohtajia vastaan. Suomen hallitus ei kuitenkaan alistunut oikeudenkäyntiin ennen kuin liittoutuneiden sopimus osoitti, että Neuvostoliitolla oli asiassa länsivaltojen välillinen tuki.

Prosessi oli poliittinen kosto-oikeudenkäynti, mutta vain vertauskuvallisesti. Ketään ei teloitettu, tuomiot olivat lieviä ja armahdus tuli pian.

Vielä 1980-luvulle asti oli kuitenkin niitä, jotka eivät tarvinneet muuta historiaa kuin sen, että jotkut oli oikeuden päätöksellä todettu sodan aloittajiksi.

Neuvostoliiton suhde stalinismin synkimmän ajan näytösoikeudenkäynteihin oli sama: oikeuden päätös oli lopullinen totuus, olivatpa tuomioistuin, syyte, todistelu ja tuomio laillisuuden ja arkijärjen kannalta mitä tahansa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosotaa, mutta ei talvisotaa. Se oli siis epähistoriallinen.

Tuomioistuin, syytteet ja tuomiot perustuivat oikeusperiaatteiden vastaiseen poikkeuslakiin. Se oli siis myös oikeudeton.
Oikeudenkäynti ei ollut historiaa vaan politiikkaa. Se ei perustunut sota-ajan tapahtumiin vaan sodan jälkeiseen tilanteeseen.

Suomalaiset olivat hankalia vastustajia välirauhansopimuksen täytäntöönpanoa seuranneelle liittoutuneiden valvontakomissiolle. Pääministeri J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkosen harasivat aluksi kaikkia sotasyyllisyyteen liittyviä vaatimuksia vastaan.

Komission puheenjohtaja Andrei Ždanov syytti hallitusta pahantahtoisesta saamattomuudesta ja vaati raivokkaasti toimia, mutta prosessin liikkeelle saaminen kesti melkein vuoden. Ja vielä oikeudenkäynnin aikanakin suomalaiset jatkoivat jarrutustaan.

Samaan aikaan Ždanov joutui hillitsemään suomalaisten kommunistien luokkakantaisia vihanpurkauksia. Neuvostoliitolle oli tärkeää pitää Suomi rauhallisena.

Vaikka juuri mikään ei edennyt niin kuin olisi pitänyt, Ždanov joutui todistelemaan Josif Stalinille ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotoville tyylikästä menestystään.

Ždanov alkoi todellisen jyräyksen vasta kun liittoutuneiden Lontoossa tekemä sopimus oli varmistanut, että länsi hyväksyisi oikeudenkäynnin myös Suomessa. Siihen asti sotasyyllisyyskysymys oli Suomen sisäistä paikallista kohinaa. Sopimuksen jälkeen pelissä oli myös Neuvostoliiton arvovalta.

Uusi tieto vahvistaa, että Kekkonen esti syytteen nostamisen marsalkka Gustaf Mannerheimia vastaan, ei myötätunnosta vaan poliittisin perustein. Se paljastaa, että myös valvontakomissio suojeli marsalkkaa ja samoin perustein kuin Kekkonen.

Komission englantilaisten jäsenten heikko asema näkyi jo 1980-luvun alussa käyttöön saaduissa asiakirjoissa, mutta koko kuva alkaa hahmottua vasta nyt kun käytössä on myös neuvostoliittolaista materiaalia.

Komissio nimettiin välirauhansopimuksen liitteessä Neuvostoliiton sodanjohdon toimielimeksi. Sen brittijäsenet olivat kuunteluoppilaita. He yrittivät korostaa asemaansa diplomaattisella terhentelyllä, mutta epäonnistuivat.

Arkistoaineisto ei tue väitteitä siitä, että Kekkonen olisi hakenut kostoa hankalille puoluetovereilleen. Hänen pahimmat vastustajansa eivät joutuneet syytteeseen. Sen kohtalon saivat painoarvoltaan kevyen luokan maalaisliiton ministerit, jotka kuuluivat jatkosodan aikana ulkoasiainvaliokuntaan.

Paasikivi häpesi sydämensä pohjasta rooliaan oikeudenkäynnin toteuttajana ja tuomioiden ratkaisijana. Hän halusi hyvittää edes jotakin armahtamalla tuomitut 1949.

Pariisin rauhansopimuksen jälkeen Paasikivi oli havainnut, miten varovaista politiikkaa Stalin joutui toteuttamaan Suomessa. Ehkä Paasikiveä alkoi kaduttaakin, että ei pistänyt vielä rajummin kampoihin oikeudenkäynnistä päätettäessä.

Armahduspäätöstä tehdessään hän laskelmoi, että Neuvostoliitto kyllä rähjäisi, mutta ei reagoisi muuten. Hän arvioi oikein.

Vankeudesta edes joten kuten terveinä selvinneet tuomitut jatkoivat vapauduttuaan työuriaan yhteiskunnan arvostettuina jäseninä.

Edwin Linkomies ja T. M.Kivimäki palasivat Helsingin yliopistoon professoreiksi.Linkomies eteni sen rehtoriksi ja kruunasi uransa kanslerina. Väinö Tanner ja Antti Kukkonen palasivat eduskuntaan, Tanner puolueensa puheenjohtajaksikin. J. W. Rangell kutsuttiin Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan.

Terveytensä vankilassa lopullisesti menettänyt Risto Ryti sekä Rangell, Kivimäki ja Tyko Reinikka toimivat pitkään Suomen Kulttuurirahaston kunnia- ja luottamustehtävissä. Rangell jatkoi kansainvälisessä olympiakomiteassa, jonka jäsenyys ei katkennut edes vankila-aikana.

Henrik Ramsay toimi Mannerheimin perustaman kansallisrahaston hallituksen puheenjohtajana. Reinikka sai ministerin arvonimen. Ryti kutsuttiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja Tanner oikeustieteellisen.

Rytin muotokuva paljastettiin valtioneuvoston istuntosalissa 1955. Paljastuspuheessaan pääministeri Kekkonen osoitti varovaisin sanakääntein arvostusta Rytin paineenkestokyvylle ja lievää myötätuntoa tämän vankila-ajan kokemuksista.

Rytin hautajaiset järjestettiin valtionpäämiehelle kuuluvin juhlamenoin: presidentti arkun ääressä, kenraalit kunniavartiossa, hautajaissaattue ylioppilaiden kunniakujaa pitkin Suurkirkosta Hietaniemeen.

Hietaniemen kappelin edustalle on haudattu kuusi tuomittua: Ryti, Linkomies, Kivimäki, Tanner, Rangell ja Reinikka.

Heidän muistopaasiaan vastapäätä haudattiin myöhemmin myös Kekkonen. Vaikeassa tilanteessa kollegojensa vainoajaksi joutunut ja suostunut on kuoleman edessä tasoissa tuomittujen kanssa.

Sotasyyllisten tuomio oli oikeusmurha. Heidän toimintansa oli sodan aikana ja sen jälkeen voimassa olleen lain mukaista.

Heidän tuomionsa taas perustui taannehtivaan lainkäyttöön ja poliittiseen painostukseen.

Heidän kohtalonsa ei kuitenkaan ollut sodan oloissa poikkeuksellisen raskas eikä epäoikeudenmukainen.

Monet suomalaiset olivat vuosia rintamalla käskystä, eivät omasta halustaan. Heitä kuoli melkein 100 000, vielä useammat vammautuivat.

Tuomitut eivät kuitenkaan näytä pitäneen vankila-aikaa sodan oloissa poikkeuksellisena. Se oli samaa isänmaan palvelua epämukavissa oloissa kuin oli muiden suomalaisten palvelus rintamalla.

Tuomittujen kunnianpalautusta haluavat ovat vaatineet sotasyyllisyyslain ja oikeuden päätöksen kumoamista tai edes virallista anteeksipyyntöä. Ajatus on älyllisesti epäjohdonmukainen ja ilmeisesti oikeudellisesti mahdoton.

Sellaista ei voi palauttaa, jota ei ole menetetty. Valtiosääntö ei tunne oikeustointa, jolla voitaisiin kuitata perustuslain säätämisjärjestyksessä tehty perustuslain rikkomus. Niin kummallinen asia ei ole juolahtanut lainsäätäjän mieleen.

Anteeksipyyntö on todellinen vain, jos se lähtee pyytäjän omasta aloitteesta. Sen julkinen vaatiminen tarkoittaa tavallisesti, että alun pitäen ei ole tarkoituskaan antaa anteeksi.

Jos joku on anteeksipyynnön velkaa sotasyyllistuomioista, se on Neuvostoliiton kansainoikeudellinen seuraajavaltio Venäjä, ja sen pitäisi huomata se itse.

Teksti Jukka Tarkka

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, jonka kirja Hirmuinen asia julkistettiin vastikään. Tarkka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.