Jörn Donner Sofi Oksasen ja WSOY:n kohusta: Höpö höpö!

Profiilikuva
Jörn Donner
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tämä on tarina siitä, kun kärpäsistä tehdään härkäsiä.


Apina
Kuvitus Outi Kainiemi.

Kirjalliset riidat ovat piristäviä, mutta samalla täysin tyhjänpäiväisiä. Nyt ei markkinoida kirjoja, vaan julkisuuden henkilöitä. Vaikea silti kilpailla Kimi Räikkösen ja Victorian kanssa.

Minulle on jäänyt arvoitukseksi, miksi kirjailijat ja kustantajat riitelevät, tai miksi (tuoreisiin tapauksiin viitaten) kirjailijat sättivät kustantajia. Niitä on tietysti aina haukuttu siitä, että eivät mainosta tarpeeksi, myy tarpeeksi, hoida käännösoikeuksia kunnolla jne.

Kustantajan vertaaminen apinaan voi olla hauskaakin, itse en olisi sellaista keksinyt. En tiedä mitä huolenpitoa tällaisen apinan pitäisi harrastaa, pitää kirjailijaa kädestä, auttaa häntä asunnon ostossa tai hoitaa hänen veroasiansa.

Itse en kaipaa kustantajaa, vaan lukijaa, ja sellaisia minulla on ollut niissä taloissa, jotka edelleen julkaisevat teoksiani. Saan mahdollisesti ilmaisen lounaan, kun he ovat lukeneet, en kaipaa enempää.

Lukija ei ole aina oikeassa, mutta harmittavan usein on. Käyn vuoropuhelua hänen kanssaan, ja ilman sitä kirjani menettäisi substanssia. Kukaan muu ei puutu kirjan sisältöön. Kustantajat kustantakoot, ei muuta.

Olen julkaissut kirjoja 59 vuoden aikana, melkein yhtä monta kuin vuosia. Joskus, ja lähinnä Ruotsissa, on sattunut että minut on reputettu, mutta on aina löytynyt toinen kustantaja. Suomessa minulla on ollut sama kustantaja 59 (ruotsiksi) ja 50 (suomeksi) vuotta. Sekin hetki ehkä koittaa, jolloin kirjojani ei haluta. Silloin täytyy lopettaa tai löytää toinen kustantaja.

Mutta sitten on se menestys, joka toisilla menee päähän, toisilla ei.

Tätä kirjallisen myyntimenestyksen mystiikkaa en koskaan ole pystynyt selvittämään. Heti se ei aina tule, mutta Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) kohdalla se tuli heti. Joku Kjell Westö sai odottaa, kunnes menestys tuli. Mitä sitten Sofi Oksaseen tulee, luin hänen Puhdistuksensa heti sen ilmestyttyä ja povasin sille menestystä, mutta en aavistanut kuinka paljon se möisi. Ei sen laatu muuttunut silmissäni myyntilukujen kasvaessa. Mutta ehkä Sofi Oksasen pää muuttui.

Nykykirjallisuuteen liittyy suuremmassa määrin kuin aikaisemmin henkilö, persoona, julkisuus. Runeberg oli aikansa julkkis, samoin Topelius, Aleksis Kivi ei. On pystyttävä esiintymään TV:ssä, blogeissa jne.

Tehtävä helpottuu, jos asianomainen on hyvännäköinen, nuori ja omaa mystisen olemuksen. Tällainen on Sofi Oksanen, mutta silti ei saa automaattisesti vetää sitä johtopäätöstä, että hän tietää kaiken ja on aina oikeassa.

Yksi menestyskirja ei kuitenkaan takaa jatkoa. Pörssimeklarit ilmoittavat, että osakkeiden hintakehitys ei takaa tulevaa tasoa.

Onko myyvä kirja aina sama kuin hyvä? Ei aina, mutta yllättävän usein.

Toisaalta kehnosti myyvä kirja voi olla sekä hyvä että huono.

Kuulun siihen suureen enemmistöön Suomessa, sekä romaanikirjailijana että faktakirjojen kirjoittajana, joka ei ansaitse elatustaan kirjoilla. Me emme myy suuria painoksia. Parhaassa tapauksessa ansaitsemme 5 000 euroa kirjalla, jonka tekemiseen on mennyt vuosi.

Useimmat kirjailijat elävät muulla työllä (myöskin toimittajina) tai apurahoilla. Pelkästään kirjoista riippuvaisena olisin ollut konkurssissa.

Sosiaalinen (ja taloudellinen) huolenpito oli aikoinaan keskeisellä paikalla kustantaja-kirjailija-suhteissa, kun apurahajärjestelmä oli kehittämättä. Otava rahoitti Sillanpäätä, mutta pääsi pälkähästä kun hän sai Nobelin. Kirjailijoiden saamat ennakot nousivat joissakin tapauksissa huomattaviin summiin. Toimiessaan Otavan kustantajana Paavo Haavikko kehotti minua ottamaan ennakoita: verovapaata korotonta rahaa!

Miksi kustantajat jaksavat julkaista verraten heikosti kannattavia teoksia, kuten minun ja monen muun? Ehkä jotkut toivovat, että juuri tästä kirjasta saataisiin lottovoitto. Mutta se ei riitä. Olettamus on lähellä sitä, että kustantaja toimii epäitsekkäästi. Voidaan jopa kuvitella, että hän (tai hänen omistajansa) toivoo tekevänsä kulttuurityötä. Sellaisia apinoita löytyy Suomestakin.

Toinen olettamus on, että “yleinen kirjallisuus”, johon sisältyy romaaneja, novelleja ja lyriikkaa, mutta paljon muutakin, muodostaa melko pienen osan kustantajan liikevaihdosta, ja että menestysteokset eivät takaa voitollista kokonaistulosta. Kirjankustannusala kokee globaalia kriisiä siinä pelossa että paperinen kirja katoaa ja lukulaitteet sekä internet korvaavat paperin. Lama, kuviteltu tai todellinen, iskee kustantajiin, jotka vähentävät henkilökuntaa.

Silti kirjojen tekeminen ja kustantaminen on tärkeää pienellä kielialueella, vaikka emme pysty myymään murhia ja väkivaltaa kuten ruotsalaiset kollegamme, Strindbergin ja Nobel-palkinnon varjossa. Mitä olisimme ilman Kiveä, Södergrania, Linnaa?

Mutta koska Suomi ei ole kirjallisuuden suurmaa kansainvälisen mittapuun mukaan, tuntuu mielettömältä tehdä meistä valtion miljoonilla Frankfurtin kirjamessujen keskipiste vuonna 2014. Siitä ovat todelliset apinat päättäneet, lähellä Kankkulan kaivoa.

Suomalaisen kertovan kirjallisuuden tekeminen vientibrändiksi Frankfurtin siivittämänä on aivan turhanpäiväinen asia. Kirjallisuutemme on meille tärkeä, ei välttämättä muille. Toinen asia on, jos dekkaristimme yrittävät uida pohjoismaalaisten kollegojen vanavedessä, mutta siihen ei tarvita muuta kuin uimataitoa ja hyviä agentteja muualta. Jotkut faktakirjat ja piirrossarjat leviävät kuitenkin, jos ovat levitäkseen.

Näen jo kauhulla edustavan joukon poliittis-kultturelleja kärkihahmoja juhlimassa Frankfurtissa. Lapsikin voi silloin havaita, että nimenomaan nämä henkilöt ovat alasti, mutta kirjallisuus elää heistä riippumatta.

Jörn Donner
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.