Jörn Donner: EU:sta ei saa lööppejä

SK:n toimitus
Mielipide 6.6.2009 16:00

En ole nähnyt merkkejä siitä, että nykyinen poliittinen johto ymmärtäisi valistaa kansaa tarpeeksi siitä, mitä kaikkea Eurooppa meille merkitsee.

Jörn Donner
Kuva Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

EU-parlamentin merkityksestä ja merkitsemättömyydestä liikkuu hyvin erilaisia käsityksiä, riippuen katsojan näkökulmasta. Tosiasiallisesti parlamentin merkitys on vuosien kuluessa kasvanut, mutta koska se ani harvoin kaataa ”hallituksensa”, se on samaan aikaan omalaatuisella tavalla vastuuton. Useimmat päätökset kun vaativat kahden suuren ryhmän, konservatiivien ja ”sosialistien” hyväksynnän. Yleensä europarlamentaarikot kehuvat itseään ja saavutuksiaan, mikä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta harvoin totta.

Itse jouduin tähän peliin mukaan vuonna 1996, kun Suomesta ensimmäistä kertaa valittiin edustajia kansan äänillä. Eräs Sdp-agentti otti minuun yhteyttä, kun toimin Los Angelesissa hieman turhautuneena pääkonsulina tietoisena siitä, että postillani ei ollut varaa varsinaiseen toimintaan. Olimme mitäänsanomattoman pieni tekijä suuressa Kaliforniassa ilman resursseja. Maanmiehemme Esa-Pekka Salonen oli silti omilla voimillaan tehnyt itsensä suureksi nimeksi.

Suostuin ehdokkaaksi ja sain tarpeellisen määrän ääniä. Sekä silloin että myöhemmin ihmettelin sitä, että intohimoiset EU-vastustajat Esko Seppänen (vas) ja Paavo Väyrynen (kesk) halusivat mukaan. Jos sitten raporttien määrällä, puheenvuoroilla ja läsnäoloilla mitataan aktiivisuutta, kuten usein tapahtuu, olin kuulemma suomalaisten ryhmän ”laiskin”. Ainoa raporttini koski Viron EU-jäsenyyttä, olin nimittäin ulko- ja turvallisuusvaliokunnan jäsen, ja se ei kerskaillut raporttien määrällä. Viro olikin vaikea pala, koska siellä ei haluttu puhua venäläisväestön asemasta. Eikä haluta vieläkään. Itse en myöskään ymmärtänyt, miksi muut Baltian maat sivuutettiin, mutta virhe korjattiin sittemmin.

Oma taustani parlamenttiin menolle oli kahdeksan vuotta eduskuntatyötä sekä kohtuullisen hyvä kielitaito (englanti, saksa, ranska). Se mahdollisti osallistumisen niihin epävirallisiin keskusteluihin, joita käytiin sekä ulkopolitiikan perusasioista, kuten itälaajentumisesta, että ongelma-alueista, kuten Lähi-idästä. Jouduin toteamaan, että eurooppalainen retoriikka peittää joskus alleen todellisuuden tavalla, joka vähemmän miellyttää meitä pohjoisia ihmisiä. Muutenkin Suomen eduskunta suhteessa yleiseurooppalaiseen löpertelyyn tuntui melkein paratiisilta. Oli toisaalta pakko muistuttaa itseään siitä, kuinka erilaisia polittisia kulttuureja Eurooppa edustaa.

1990-luvulla elettiin toista, aktiivisempaa aikaa suhteessa laajenevaan unioniin. Sitä voi kuvata asettamalla vastakkain nimet Lipponen ja Vanhanen tai Ahtisaari ja Halonen. Politiikka on, kuten Olof Palme korosti, tahdon asia, ja sen ajan suomalaisilla johtajilla riitti tahtoa ja visioita. En voi kuvitella, että melko kehnosti vieraita kieliä puhuva Vanhanen voisi esittää visioita, kun niitä tuskin on tarjolla, vaikka nykyinen ulkoministeri liikkuu unionissa kuin kala vedessä. Mutta mitä kala haluaa: olla keskellä Euroopan päätöksentekoa vai marginaalissa?

Jouduin kokemaan, että yhteytemme hallitukseen ja eduskuntaan olivat tavattoman puutteelliset. Hotellini kuntosalilla näin joskus kuntopyörää polkevan ministerin, en juuri muuta. Mutta tämä ei ollut pääongelma, vaan rasittavinta oli matkustelu Helsingin ja Brysselin sekä Strasbourgin välillä. Perheellisenä miehenä en halunnut hankkia asuntoa Brysselistä, kuten moni muu. Kauteni Euroopassa oli lyhyt, vain 2,5 vuotta, enkä olisi halunnut tai jaksanut jatkaa, olin 66 vuotta täyttänyt syöpäpotilas.

Uudet eurovaalit ovat edessä, ja kaikki johtavat puolueet ovat yrittäneet kalastaa politiikasta kiinnostuneita julkkiksia ehdokkaiksi, kuten eduskuntavaaleissakin. Se ei välttämättä merkitse, että nämä olisivat vähemmän päteviä kuin politiikan ammattilaiset, joita usein vaivaa ikävä aina oikeassa olemisen ammattitauti. Tästähän juuri Väyrynen on hyvä esimerkki. Hän on ollut ja on ja tulee aina olemaan oikeassa. Se voi olla väsyttävää.

En ole nähnyt merkkejä siitä, että nykyinen poliittinen johto ymmärtäisi valistaa kansaa tarpeeksi siitä, mitä kaikkea Eurooppa meille merkitsee viennin, kaupan, opetuksen ja rahamarkkinoiden suhteen.

Esimerkiksi käy nykyinen lama ja karmea ajatus siitä, mitä olisi tapahtunut pyhälle markalle. Aikoinaanhan sitä toistuvasti devalvoitiin, tai se devalvoitui itsestään.

Jos unionin menestystä punnitaan yhdellä mittarilla – missä määrin Eurooppa on pysynyt vapaana aseellisista selkkauksista – sitä voidaan kehua. Mutta pinnalla ja pinnan alla kytee holtiton taloudenpito monessa EU-maassa, muukalaisviha, maho maataloustuki ja niin edelleen.

Stalinin väitetään kysyneen, kuinka monta divisioonaa vatikaanilla on. Sitä samaa voidaan kysyä unionilta, eikä vastaus ole rohkaiseva. Joudumme kuitenkin elämään erilaisten nopeuksien Euroopassa, kuten moninaiset valuutat todistavat.

Rohkaisevaa ei ole myöskään se, että jäsenmaiden suhteet ulkomaailmaan ovat niin perin erilaisia. Paras esimerkki tästä on se tapa, jolla hyvin palkatut Itämeren kaasuputkimiehet nyt kosiskelevat Venäjää. ”Suomen linja” suhteessa ulkomaailmaan on puolestaan yhä kuin YYA-ajalta.

Kaiken kaikkiaan unioni on menestystarina, mutta lööppiä siitä ei saa.

Jörn Donner

Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen europarlamentaarikko.

Keskustelu