Jorma Sipilä: Ajatus yhteisestä kansakunnasta ei enää inspiroi

SK:n toimitus
Mielipide 9.5.2009 16:00

Pohjoismaiden menestystarinan ytimessä on hyvinvointipolitiikka, joka on onnistunut yhdistämään ihmisen elämän ja markkinatalouden kohtalaisen hyvin. On nimittäin todella vaikeaa löytää toimivat ratkaisut kahteen kysymykseen: Miten ihmisen elämästä syntyy hyvää työvoimaa ja miten hän elää silloin, kun kukaan ei osta hänen työvoimaansa.

Pohjoismaiden reseptiä sanotaan universalismiksi. Käsitteen ytimessä on sana kaikki: kaikki kansalaiset ovat jäseniä järjestelmissä, kaikki saavat tarvitessaan etuuksia, kaikki osallistuvat niiden rahoitukseen, kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.

Paketti toimii, jos ihmiset tuntevat kuuluvansa samaan yhteisöön ja luottavat sekä toisiinsa että luomiinsa järjestelmiin. Ja jos tämä kaikki onnistuu, voi yhteiskunta investoida ihmisiin enemmän ja hallita inhimillisiä riskejä paremmin.

Pohjoismaista hyvinvointimallia ryhdyttiin nimittämään universaaliksi oikeastaan vasta 1990-luvulla. Kansainvälisessä nykykeskustelussa kehutaan pohjoismaista universalismia yhä estottomammin, mutta samaan aikaan sen tunnusmerkit ovat väljähtymässä.

Pohjoismaisen universalismin taloudellis-sosiaalinen tehokkuus liittyy ainakin neljään asiaan. Naiset on saatu useammin ansiotyöhön, lapsia syntyy enemmän, köyhyyden ja syrjäytymisen seuraukset ovat olleet lievempiä, koulutus on laajaa ja opiskelijoiden rekrytointi perusteltua.

Universalismi on kuitenkin joutunut ahtaalle. Ei siksi, etteivätkö kansalaiset kannattaisi universaalietuuksia. Eivät rahatkaan ole loppuneet, sillä universalismin loistoaika oli jo vuosikymmeniä sitten. Kyse on jakopolitiikasta: kansalaisten enemmistö haluaa itselleen parempia ja kalliimpia, ansiotyöhön sidottuja etuuksia. Tämä on keskiluokan sosiaalipolitiikkaa, joka etenee samalla kun perusturva väistyy.

Se köyhäinhoito, joka piti modernista maailmasta hävittää, etenee muissakin maissa. Toimeentulotuen hakijamäärät ovat kasvaneet ja työttömyysturvan ehtoja on kiristetty aktivoinnin nimissä. Suomi on kuitenkin ääritapaus: ensinnäkin universaali perusturva perhe-etuuksineen jäädytettiin laman loppuvaiheessa vuosikymmeneksi, ja toiseksi valtio supisti rankasti kuntien valtionosuuksia, joiden varassa sosiaali- ja terveydenhuollon universaalipalvelut toimivat. Koululaitos on silti meillä yhä varsin universaali, vaikka sekin horjuu jo Ruotsissa.

Ei ehkä ole yllätys, että kaikki kolme suurta puoluetta ovat olleet toteuttamassa keskiluokan sosiaalipolitiikkaa. Hämmentävää on silti, ettei trendi pelottanut sosiaalidemokraatteja eikä suomalaisen universalismin esitaistelijaa, keskustaa. Universaalien etuuksien jäädyttäminen talouskasvun keskellä kertoi perusturvakansalaisille, ettei heidän kohtalonsa enää kiinnosta valtiota. Perussuomalaisten ei tarvinnut kuin odottaa.

On pelottavaa ajatella, mitä nykyinen talouskriisi tekee universaalietuuksille. Universaali toimeentuloturva, jota kaiken kukkuraksi verotetaan, ei takaa tänäänkään minimielintasoa. Julkisen palvelurahoituksen vähetessä kunnat ajautuvat palvelujen rahoituksesta jakamaan ostoseteleitä, joita kansalaiset saavat täydentää, mikäli pystyvät.

Universalismin alamäki kertoo siitä, ettei ajatus yhteisestä kansakunnasta enää inspiroi. Eliitti valmentaa lapsensa anglomaiden kalliissa kouluissa ja yliopistoissa. Pääoma on solminut oman liittonsa Kiinan kommunistisen puolueen kanssa. Sven Tuuvaa ei nyt tarvita, kun sotaakaan ei ole näkyvissä.

Universalismin mukana haihtuu myös perusturvakansalaisten usko yhteiseen kantakuntaan ja solidaarisuuteen. Kun osa väestöstä kokee joutuneensa eliitin ja keskiluokan hylkäämäksi, muodostuu äärimmäisen huono pohja niille dramaattisille muutoksille, joiden kohteeksi Suomi on jo joutunut ja joita ympäristökysymys tuottaa lisää. Niin rasismi kuin fasismikin viihtyvät turvattomien ihmisten keskuudessa.

Teksti Jorma Sipilä

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kansleri. Hän pitää juhlaesitelmän Sosiaalipoliittisen yhdistyksen satavuotisjuhlissa 12. toukokuuta.

Keskustelu

Jorma Sipilä sekoittaa kirjoituksessaan kaksi asiaa: yhteisen kansakunnan ja hyvinvointivaltion. Kyllä yhteinen kansakunta inspiroi suomalaisia edelleen. Hyvinvointivaltio puolestaan ei.

Yhteisesti toimiva kansakunta muodostuu henkilöistä, jotka kokevat kansakuntaan kuulumisen osana identiteettiään. Ymmärtääkseni suomalaisuus kuuluu Suomen kansalaisten identiteettiin edelleen hyvin vahvasti eikä estä suomalaisia toimimasta yhdessä.

Eikä kansalaisten luottamus kansalaisuuteensa katoa sen vuoksi, että he menettävät uskonsa hyvinvointivaltion ”valtionhoitajapuolueen” aseman saavuttaneisiin puolueisiin, demareihin ja kepuun. Ehkäpä demarit ja kepu ovat molemmat menettäneet kannatustaan, koska yhä suurempi osa kansakunnasta tajuaa olevansa hyvinvointivaltion ponzi-pyramidin maksupuolella ilman ”valtionhoitajapuolueiden” lupaamaa kansallisen hyvinvoinnin kasvua.

Hyvinvointivaltion ideologia sopii hienosti tuotantokeskeiseen yhteiskuntaan. Eli yhteiskuntaan, jossa tuottajien ja työntekijöiden edut ja edustus ovat vahvoilla, mutta itsenäisiä ja yksilöllisiä kulutuspäätöksiä tekevä kuluttaja heikoilla. Siihen yhteiskuntaan sopi ”urhean” kepun ja ”solidaarisen” sdpn laajalle levittäytynyt konsensus-koneisto.

Mutta elintason nousu, tiedon ja osaamisen korkeampi taso, talouden rakenteen monipuolistuminen, innovatiivisuuden ja moniarvoisuuden nousu, ja kansainvälisessä tuotantoketjussa korkeamman paikan saavuttaminen edellyttävät meiltä kuluttajakeskeisempää taloutta. Ja mitä kuluttajakeskeisempään talouteen yllämme, sitä huonommin hyvinvointivaltio meille sopii.

Toisaalta kuluttajakeskeisen talouden toteutumista uhkaa hyvinvointivaltion instituutioiden siilipuolustautuminen. Mikäli pitäydymme hyvinvointivaltion instituutioihin, Suomen siirtyminen kuluttajakeskeiseen yhteiskuntaan hidastuu, mikä puolestaa lykkäisi vieläkin pidemmälle tulevaisuuteen informaatioyhteiskunnan hyötyjen realisoitumisen Suomessa.

Hyvinvointivaltio kuitenkin jämähtää paikoilleen vähitellen, kun julkiset organisaatiot ja niiden kanssa tiiviisti yhteistyötä tekevät yksityisen puolen tuottaja- ja työntekijäorganisaatiot pönkittävät omia asemiaan toiminnan kuluttajakeskeisyyden kustannuksella. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö hyvinvointivaltion palveluja tuottavat organisaatiot olisi tietoisia puutteellisesta kuluttajakeskeisyydestään. Ongelma on siinä että hyvinvointivaltion tavoitteet ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa kuluttajakeskeisyyden kanssa.

Ristiriita näkyy hyvinvointivaltion palvelusten räätälöimättömyytenä, kun julkisen palvelun organisaatiot asettavat omat, sisäiset intressinsä palvelunsaajien intressien edelle. Ristiriita näkyy myös palvelun kokonaiskustannusten ja palvelun tuottaman hyödyn heikkenevänä suhteena. Tämä johtuu sekä hyvinvointivaltion suorista että epäsuorista kustannuksista. Suorien kustannusten osalta meillä on dokumentaatiota, mutta heikommin mitattavissa olevat epäsuorat kustannukset voivat olla paljon suoria kustannuksia suurempia.

Epäsuorat kustannukset toteutuvat, kun julkisen palvelun organisaatiot estävät kilpailua ja innovointia ja sitovat resursseja tuotantotapoihin, jotka jäävät suhteellisesti yhä tehottomammaksi. Koska nämä kustannukset ovat epäsuoria, niitä on vaikeampi nähdä hyvinvointivaltion kustannuksina. Valitettavasti näiden kustannusten kasvaminen on sisäänrakennettu hyvinvointivaltion instituutioihin, niiden organisatorisen muodon, siitä johtuvan päätöksentekotavan, ja markkina-aseman mahdollistaman poliittisen vaikutusvallan tuloksena.

Palvelusetelit on yksi keino muuttaa perinteisiä hyvinvointivaltion instituutioita. Palvelusetelien avulla palvelun käyttäjä hyödyntää yhteiskunnan tarjoamaa resurssia omalta kannaltaan hyödyllisimmällä tavalla. Setelien käyttöönotto mahdollistaa julkisten palvelujen laadun riittämättömyyden dokumentoinnin ja mittaamisen, mikä on tietenkin kiusallista universaalipalveluiden korkean laadun illuusiossa eläville, mutta ei mikään uutinen kyseisiä palveluita käyttäville.

Siten palvelusetelit eivät ole ”keskiluokan jakopolitiikkaa”, vaan palvelujen tarvitsijoiden todellisten tarpeiden näkyväksi tuloa. Ymmärtääkseni hyvinvointivaltio ei ole jäänyt ”keskiluokan jakopolitiikan” uhriksi. Jakopolitiikkahan on tyypillisesti hyvinvointivaltion väline ja keskiluokka hyvinvointivaltion maksajaosapuoli. Paremminkin suomalaiset keskiluokkaan kuuluvat ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että hyvinvointivaltio ei tule koskaan tekemään vähempiosaisista suomalaisista — sen enempää kuin keskiluokkaisistakaan suomalaisista — yhtään onnellisempia, terveempiä, tai paremmin työllistettyjä kuin hyvinvointivaltiota kuluttajakeskeisempi vaihtoehto.

Suomalainen keskiluokka on ehkä hylkäämässä hyvinvointivaltiota ja sen perinteisiä poliittisia kannattajapuolueita. Mutta ei suomalainen keskiluokka ole hylkäämässä suomalaisuuttaan eikä kansallista hyvinvointia. Se on vain löytämässä parempia keinoja ja parempia toteuttajia kansalliselle hyvinvoinnille. Ja innovaatioita todella tarvitaankin sillä rintamalla.

Minusta termi ”hyvinvointivaltio” on harhaanjohtava. Meillä ei koskaan ole ollut yhteiskuntaa tai valtiota joka olisi jotenkin itseisarvoisesti, siis ikäänkuin sisäisiin lainalaisuuksiinsa pohjautuen ollut suuntautunut tarjoamaan hyvinvointia kaikille jäsenilleen. Sen sijaan meillä on ollut yhteiskunta- ja talousjärjestelmä jossa omistaminen on taannut hyvinvoinnin. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneessä uudessa poliittisessa tilanteessa sitten valtaapitävät joutuivat pikkuhiljaa rakentamaan erilaisia pahoinvoinnin torjuntamekanismeja, sosiaaliturvaa, eläkkeitä, kaikille tarjolla olevaa terveydenhuoltoa, kouluttautumismahdollisuuksia j.n.e. Tällä myöntyväisyydellä on haettu yhteiskuntarauhaa. Erityisenä pelotteena tässä oli 90-luvun taitteeseen asti NL mutta kun se hajosi, ei ole enää niin suurta painetta torjua pahoinvointiakaan.

Mitä tulee palveluseteleihin niin ne eivät ole mikään ratkaisu mihinkään vaan yksi huono keino ohjata yhteiskunnan resursseja. Huono se on siksi, että se ohjaa resursseja muuhunkin kuin noiden palvelujen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Yksityiset markkinatoimijat nimittäin tarvitsevat voittonsa ja sen he ottavat noista palveluseteleistä. Samojen resurssien ohjaaminen suoraan yhteiskunnan tarjoamien palvelujen tuottamiseen, ohjaise ne vain ja ainoastaan siihen, edellyttäen tietenkin, että myös demokraattisesti tuotantoa pystytään ja halutaan valvoa.

Eikö ole hyvinvointia, että esimerkiksi ihmisillä on Suomessa oppivelvollisuus, mahdollisuus opiskeluun, opintolainat, ilmainen kouluruokailu ja terveydenhuolto. On sähköt ja ruokaa sekä etuuksia, joita harvoissa maissa on, terveysneuvolat, äitiys- ja isyysvapaat, eläkkeet yms? voisiko ajatella, että suomalaista, kuten pohjoismaalaista yhteiskuntaa ja ihmisiä voisi jokus kehua viestinnässä. Sekä tehdä konkreettisia ehdotuksia ihmisten hyvinvoinnin ja oikeuksien vahvistamiseksi pelkän negatiivisen kritiikin sijaan.

Nimimerkki Lempille muutamia tarkennuksia:

Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio eivät ole synonyymejä. Hyvinvointi on yksilö- tai yhteisökohtainen käsitys hänen tai heidän voinnistaan, pääasiassa omakohtainen käsitys tai muiden arvio. Hyvinvointivaltio olisi taas valtiorakenne joka tuottaisi hyvinvointia jäsenilleen sisäänrakennettujen lainalaisuuksiensa voimalla. Kysymys kuuluu: onko meidän nykyinen valtiomme omalta luontaiselta rakenteeltaan sellainen, että se tuottaa hyvinvointia kaikille jäsenilleen tasapuolisesti?

Luettelemasi hyvät asiat ovat minustakin hyviä asioita ja omalta osaltaan kukin turvaavat hyvinvointia. Mutta ovatko ne syntyneet valtiomme sisäisten lainalaisuuksien voimasta ikäänkuin valtion luontaisina tuotoksina? Tuottavatko ne hyvinvointia tasapuolisesti kaikille valtiomme jäsenille?

Mikäli vastauksesi kolmeen edellä olevaan kysymykseen oli myönteinen, viimeinen ehdotuksesi on turha ja tarpeeton. Silloin valtio nimittäin itse oma ehtoisesti, luonnonvoimien lailla kehittää meille lisää hyvinvointia.

Oma vastaukseni kaikkiin kolmeen kysymykseen on kielteinen ja siksi viimeinen ehdotuksesi olisi minusta tarpeellinen. Tilanne yhteiskunnassamme on kuitenkin tällä hetklellä sellainen, että olemassa olevien pahoinvointia estävien palvelujen puolustamisessa kuluu kaikki energia. Silloin tuppaa laajentaminen jäämään vähemmälle. Toki hyökkäys olisi parasta puolustusta joten taistelu esimerkiksi kansalaispalkan tai puhtaamman luonnon t.ms. hyvinvointia tuovan asian puolesta voisi olla paikallaan.

Mielestäni olisi erikoista, mikäli on yhteiskunta, jossa ei ole kehityksen varaa?

Minustakin olisi erikoista jos yhteiskunta olisi jo valmis. Kyse onkin siitä kehittääkö valtio omaehtoisesti itseään parantaakseen asukkaidensa hyvinvointia vai pitääkö asukkaiden pakottaa valtio kehittymään parempaa hyvinvointia takaavaksi. Väitän, että ensinmainittu olisi oikea hyvinvointivaltio mutta meidän valtiomme on jälkimmäistä laatua.

En ole vielä lukenut yhdestäkään toteutuneesta ja onnistuneesta yhteiskuntasysteemistä, jossa valtio olisi ”kehittänyt omaehtoisesti itseään parantaakseen asukkaidensa hyvinvointia”. Ylensä tälläistä väittävät utopiakokeilut kaatuvat nopeasti hirmuhallitsijan korruptioon, mikä ei tietenkään estä hirmuhallitsijaa *väittämästä*, että hän on ajamassa kansansa parasta.

Suomalainen hyvinvointivaltio perustuu oletukselle, että kansan tuki hyvinvointivaltio-systeemille uudistetaan säännöllisin väliajoin demokraattisten vaalien kautta. Viime aikoina vain nuo hyvinvointivaltio-ideoligiaa kannattavat puolueet eivät ole saanet ihan niin paljon niitä kansan antamia valtakirjoja kuin mitä ne saivat aiempina vuosikymmeninä.

Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että suomalaiset eivät haluaisi hyvinvointia. Se tarkoittaa sitä, että kansa ei usko että valtio on paras taho tuottamaan sitä hyvinvointia.

Yhä suurempi osa palkansaajista taitaa olla sitä mieltä, että me voisimme saada ihan yhtä hyvät päivähoitopalvelut ja opetuspalvelut markkinoiden kautta. Joten se hinta, jonka me maksamme julkisesta päivähoidosta tai opetuksesta tms. on liian suuri suhteessa palvelujen laatuun. Valtiohan voisi tehdä vain verotuksen avulla tulonsiirron paremmin pärjääviltä huonommin pärjääville, ja antaa sitten jokaisen itse päättää, minkälaisiin palveluihin haluaisi käytettävissä olevat varansa käyttää. Hyvinvointi voisi vaikka kasvaa nykyiseen verrattuna.

Olen Koskenojan kanssa samaa mieltä, että tuollaisia valtioita on harvassa jos ollenkaan. Sitä hullumpaa on puhua ”hyvinvointivaltiosta”. Ja se mitä Koskenoja kuvaa, on juuri sitä, että ihmiset pakottavat valtion tuottamaan palveluja josta edistävät sen jäsenten hyvinvointia. Kun ympäröivä valtio tuottaa luontaisesti pahoinvointia, esimerkiksi korostaessaan taloudellisten toimijoiden vapautta huonontaa ihmisten elinehtoja, ja hyvinvointia voidaan saada vain pakottamalla valtio ylläpitämään sosiaaliturvaa, terveydenhoitoja j.n.e., eletään pahoinvointivaltiossa. Tälläisessä tilanteessa vaaditaan kansalaisilta erityistä aktiivisuutta jotta viimeisetkin rippeet hyvinvointia edistävistä ja pahoinvointia poistavista katoaisi markkinoiden tuuliin.

Tarkennuksena pitäisi varmaan mainita, että tunnistan valtion ja yhteiskunnan hieman eri asioiksi samoin kuin ihmisetkin valtaa pitäviksi ja sitä ilman oleviksi. Etenkin erottelu on tarpeen jos halutaan puhua ihmisten oikeuksista ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan ja läheistensä elinympäristöön ja -ehtoihin. Silloin minusta ilmaan valtaa olevan ihmisen yhteiskunnallinen toiminta suuntautuu kohti valtiota siten, että hän haluaa muuttaa vastahakoisen valtion toimintaa. Valtaa pitävillä taas on valtiokoneisto hallussaan ajamaan omaa etuaan. Edustuksellinen demokratia ei tässä suhteessa ihmisiä auta sillä demokraattisesti valitut edustajamme ovat ilmoittaneet, että he eivät mahda mitään markkinavoimille. Ja niiden takanahan ovat sitten suuret pääomakeskittymät.

Koskenoja lausuu viimeisessä virkkeessään kauniin toivomuksen, että hyvinvointi kasvaisi jos ihmiset voisivat päättää millaisiin palveluihin he rahansa käyttävät. Ilmaus lienee kompa sillä aiemmin Koskenoja puhuu kauniisti hyvinvointimme perustuvan demokraattiselle valtuutukselle säännöllisin väliajoin mutta sitten puhuu sitä kautta saatavan palvelun huonosta hinta-laatu-suhteesta. Hän ikäänkuin kannattaa julkisia palveluja ja ei kannata. Vai tarkoittaako hän, että ihmisiltä pitää kerätä rahat pois ja sitten jakaa takaisin jotta he voisivat kantaa ne yksityisille palvelujen tarjoajille? Siinähän sitä vasta hupsua byrokratiaa pyöritettäisi.

Ihan aikuisten oikeasti palvelujen hinta-laatu-suhde ei riipu niihin liittyvien tuotantovälineiden omistussuhteesta mitenkään muuten kuin, että yksityisen omistajan on saatava sijoitukselleen maksimaalinen voitto tai hän siirtyy toisiin busineksiin mutta julkisessa omistuksessa tälläistä tarvetta ei ole. Oletusarvoisesti siis julkinen toiminta on halvempaa ja loput on ammattitaitoa ja halua. Se on myös laajalti käytännössä todistettu.

Myyryläiselle:

Käytin kommentissani termiä ”hyvinvointivaltio” sen suomalaisessa, poliittisessa merkityksessä. Eli tarkoittamaan sosiaalidemokraattien ja kepun viime vuosisadan loppupuolella Suomessa toteuttamaa, laajan jukisen sektorin yhteiskuntaa. Mitä en itse suinkaan kannata, mutta mitä Jorma Sipilä kannattaa, ainakin yllä olevasta kirjoituksesta ja hänen aikaisemmista julkisista kannanotoistaan päätellen.

Käytin tätä termiä, koska Jorma Sipilä puhuu kirjoituksessaan kansakuntaan identifioitumisesta aivan kuin hyvinvointivaltio-ideologiaan sitoutuminen olisi sama asia kuin kansakuntaan identifioituminen. Halusin kommentissani tehdä selväksi, että kyse ei ole samasta asiasta.

Myöhemmässä vaiheessa puolueideologit hylkäsivät termin ”hyvinvointivaltio” ja alkoivat suosia termiä ”hyvinvointiyhteiskunta”, koska ensimmäinen termi tuli yleisesti naureskelun kohteeksi: ”hyvinvointivaltio” todella huolehtii lähinnä valtion hyvinvoinnista, usein kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella.

Mutta vaikka ideologian poliittisesti korrekti nimi on vaihtunut, sen käytännön sisältö on pysynyt samana: myös hyvinvointiyhteiskunnassa mahdollisimman suuri osa palveluista tulee ideologian mukaan järjestää julkisorganisaatioiden tuottamana ja mieluiten universaalipalveluina.

Olemme Miikkulaisen kanssa ilmeisen samaa mieltä siitä, että suuri osa suomalaisista ei oikein enää usko tämän järjestelyn tuottavan itselleen hyvinvointia, vaan olisi onnellisempi voidessaan itse päättää miten rahansa käyttää. Eli olisi onnellisempi esimerkiksi silloin, kun saisi pitää suuremman osan ansaitsemistaan rahoista itse ja maksaessaan vähemmän veroa. Tai esimerkiksi silloin, kun saisi nykyisten suuruisten tulonsiirtojen jälkeen itse päättää keneltä tarvitsemansa palvelut hankkii.

Jorma Sipilän kirjoitus antaa ymmärtää, että sellaisessa yhteiskunnassa emme enää olisi osallisia yhteiseksi koetussa kansakunnassa. Siitä asiasta olin eri mieltä hänen kanssaan.

Olen Koskenojan kanssa samaa mieltä, valtio ja yhteiskunta on hyvä erottaa. Sekään jako ei kuitenkaan vielä kuvaa tilannetta kunnolla. On nimittäin tehtävä yhteiskunnassakin ero niiden välillä joilla on valta ja sitä kautta valtio keinonaan ajaa omia etujaan ja niiden välillä jotka maksavat nuo laskut. Vallattomille ei mikään yhteiskunta tuo minkäänlaista hyvinvointia automaattisesti. Se vähä tulee oman taistelun tuloksena kun valtaapitävät tasapainoilevat pahoinvoinninestopalveluiden ja valtion harjoittaman väkivallan välillä ihmisten kurissa pitämiseksi ja heidän pitämiseksi tuottamassa hyvinvointia vallanpitäjille, s.o. ylläpitävät n.s. yhteiskuntarauhaa. Siinä kontekstissa puhe ”yhteiseksi koetusta kansakunnasta” on lähinnä propagandistinen illusio jonka rikkomisesta yritetään syyllistää erimieltä olevia.