Jaakko Iloniemi: Mihin presidenttiä tarvitaan?

Mielipide 28.2.2010 10:00

Meillä on keskusteltu, väitelty ja kiivailtu presidentin valtaoikeuksista ja niiden suhteesta valtioneuvoston, pääministerin ja eduskunnan valtaoikeuksiin. Kovin vähälle on jäänyt se, mihin presidenttiä on alun perin tarvittu.

Kun Suomen peruslakeja ensi kerran laadittiin, oli kulunut varsin vähän aikaa siitä kun maahan puuhattiin saksalaista kuningasta. Sisällissodan jälkeen oli paljon epäluottamusta sellaista valtiomuotoa kohtaan, jossa olisi vahva kansanedustuslaitos sekä sen tuen varassa toimiva valtioneuvosto, mutta heikko ylimmän toimeenpanovallan haltija eli valtion päämies.

Lähtökohta ei ollut kovin kansanvaltainen, vaan heijasti pikemminkin epäluottamusta sitä kohtaan. Valtion päämiehen melkoiset valtaoikeudet ja kuusivuotinen toimikausi oli tarkoitettu tuomaan vakautta poliittiseen elämään, joka oli ollut kovin ennalta arvaamatonta.

Se aika on nyt ohi. Pikemminkin voitaisiin nyt sanoa, että politiikka on Suomessa niin ikävystyttävän vakaata, että ilman pieniä piristäviä skandaaleja sitä ei monikaan jaksaisi seurata.

Presidenttiä ei siis enää tarvita vakiinnuttamaan tempoilevaa poliittista elämää. Se on presidentin sisäpoliittisen roolin heikentämisen kannalta järkevä johtopäätös.

Entä sitten presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana? On useita maita, sekä tasavaltoja että perustuslaillisia monarkioita, joissa valtionpäämiehellä on reservissä olevia uinuvia valtaoikeuksia. Ne ovat olemassa, jotta varsinaisen järjestelmän joutuessa umpikujaan presidentti voisi varsinkin kriisitilanteissa pelastaa tilanteen.

Jos pääministeri on ulkopolitiikan keskeinen johtaja, niin vakavissa kansainvälisissä kriiseissä hänellä on kaksi roolia. Hän on yleensä myös oman puolueensa johtaja. Nämä kaksi roolia, ulkopoliittinen ja sisäpoliittinen, voivat hyvin olla ristiriidassa keskenään. Se, mikä olisi vaikkapa edessä olevia vaaleja ajatellen hyväksi puolueelle, ei sitä välttämättä ole koko maalle.

Kun meillä vahva presidenttitraditio korostaa presidentin roolia puoluepolitiikan ulkopuolisena toimijana, ei hänellä olisi vastaavanlaisia ristipaineita. Hän voisi keskittyä vaalimaan yleistä ja yhteistä etua ilman puoluepoliittisia laskelmia. Kansan valitsemana hänellä olisi toiminnalleen myös demokraattinen valtuutus.

Jos maa on keskellä kriisiä, on mahdoton ajatus, että presidentin ja valtioneuvoston toimivaltuuksien rajariidat ratkaistaisiin eduskunnassa. Sellainen prosessi vaikeuttaisi olennaisesti kriisin hallintaa.

Kaikkea sitä tietoa, mikä on jo pelkän asemansa perusteella presidentillä ja hallituksella, ei mitenkään voitaisi jakaa eduskunnalle. Sehän olisi samaa kuin kriittisen tärkeän tiedon julkistaminen ja siten oman neuvotteluaseman radikaali heikentäminen.

Kriiseissä syntyy aina pieni sisäpiiri, joka tietää enemmän kuin muut ja joka käytännössä johtaa kriisin hallintaa. Sellainen oli meillä 2. maailmansodan aikana vuoroin Mikkelissä, vuoroin Helsingissä. Olisi hyvä, jos sitä johtaisi puolue-eduista riippumaton demokraattisesti valittu toimija, meillä tasavallan presidentti.

Mikään helppo ratkaisu tämä ei olisi. Sen määritteleminen, milloin kriisi on niin vakava, että tällaiseen poikkeusmenettelyyn olisi turvauduttava, voisi hyvin olla riidan aihe sekin. Ei se silti välttämättä mikään mahdoton asetelma olisi. Voihan perustuslakimme mukaan tasavallan presidentti nytkin luovuttaa puolustusvoimien ylipäällikkyyden toisiin käsiin.

Tässä valtioneuvosto luovuttaisi ulkopolitiikan johdon presidentin käsiin. Palaisimme lähellä käytäntöä, joka vallitsi 1920- ja 1930-luvuilla. Mallista on siis kokemusta. Enemmän hyvää kuin huonoa.

Teksti Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri.