Hyvinvointivaltion solakoittaminen

Miljardien kestävyysvaje pakottaa miettimään, mitä hyvinvointivaltiosta ylipäänsä on enää pelastettavissa ja mikä on aivan pakko pelastaa, kirjoittaa Osmo Soininvaara.

Profiilikuva
hyvinvointivaltio
Teksti
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja Osmo Soininvaara on tietokirjailija, luennoija ja Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja (vihr).
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hyvinvointivaltio ei ole riippa, joka verottaa talouden henkihieveriin. Menestyvimmät valtiot ovat suureen julkiseen talouteen perustuvia hyvinvointiyhteiskuntia. Pohjoismaat, Hollanti, Saksa ja Kanada ovat kärjessä valtioiden välisissä kauneuskilpailuissa. Ne ovat myös kilpailukykymittareiden kärjessä huolimatta korkeasta veroasteesta.

Onko hyvinvointiyhteiskunnan tien valitseminen tehnyt kansoista menestyviä vai onko taloudellinen menestys saanut rahaa riittämään myös kaikkeen kivaan?

Monet Latinalaisen Amerikan maat olivat selvästi Eurooppaa vauraampia 1930-luvulla. Ne valitsivat pienten budjettien ja suurten tuloerojen politiikan. Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot ovat sen jälkeen menneet selvästi ohi.

Latinalaisen Amerikan maiden pahin virhe oli opetuksen laiminlyönti. Kansakunta saa koko kansan lahjakkuusreservit käyttöönsä, kun kaikilla on mahdollisuus kouluttautua. Jos opintielle olisi ollut Suomessa yhtä vaikea päästä kuin vaikkapa Argentiinassa, moni Suomen taloudellista menestystä vauhdittanut huippukyky olisi päätynyt pitämään pizzeriaa kotikylässään.

Yhdysvalloissa, jossa piti olla mahdollista kohota juoksupojasta pääjohtajaksi, sosiaalinen liikkuvuus on viime vuosikymmeninä hidastunut voimakkaasti. Nykyisin koulutuksen taso ja määrä riippuvat siellä vanhempien tulotasosta, mikä merkitsee valtavaa kykyjen haaskausta. Maan pelastus on aivotuonti. Kiinan myydyin tietokirja viime vuonna käsitteli sitä, miten saat lapsesi amerikkalaiseen huippuyliopistoon.