Huovinen: Voutilainen kysyy kovia kirkolta

Profiilikuva
Eero Huovinen
Teksti
SKnetin toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Miten olla uskollinen sekä ihmisille että Jumalalle? Mitkä ovat kirkon kaksi kiusausta?

Yrityselämän kriisejä hyvin tuntevan vuorineuvos Pertti Voutilaisen mukaan (SK 16/2008) luterilaisen kirkon tila on vakava. Johtajuus on hukassa. Kohti konkurssia ollaan menossa. Uskon, että monet muutkin miettivät kirkon tilaa.

Teksti Eero Huovinen
SK 17/2008 (ilm. 25.4.3008)

Voutilaiselle oman kirkon rooli on tärkeä. Hän kertoo olevansa kannattajajäsen. Syitä kirkon kriisiin on hänen mielestään ainakin kolme.

Ensimmäinen koskee naispappeuden torjuvia pappeja. Miksi heitä ei ole saatu toimimaan yhteisten pelisääntöjen mukaan? Muualla heidät olisi jo pantu kävelemään – tai sitten johto olisi saanut lähteä.

Työyhteisön toimivuus vaatii johdonmukaisuutta. Jos vastustaja ei suostu tekemään työtä naisten kanssa tai kieltäytyy jakamasta ehtoollista kaikille, silloin edellytyksiä pysyä saman työyhteisön sisällä ei juuri ole.

Naispappeuden vastustajien kanssa on pitkään yritetty etsiä sovitteluratkaisuja. On haluttu uskoa siihen, että takana on uskonnollinen näkemys miehen ja naisen rooleista, vähän samanlainen kuin ortodokseilla.

Asenteet ovat kuitenkin kärjistyneet. Vastustajien joukko on pienentynyt, mutta jyrkentynyt. Osa heistä pitää kansankirkkoa luopiona. Mutta myös kirkon johdon ja jäsenten enemmistön kärsivällisyys on koetteella. Tuomiokapitulit ovat puuttuneet tilanteisiin, joissa syrjintää on esiintynyt.

Jyrkimpien vastustajien tapa ajaa asiaansa näyttää siltä, että se ennemmin tai myöhemmin johtaa oman kirkon perustamiseen. Tällainen ratkaisu saattaa olla yhtä aikaa välttämätön ja epätoivottava. Kristus rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä – mutta kristittyjen historia on mennyt toiseen suuntaan.

Yksiselitteisen ratkaisun tekeminen ei aina ole helppoa. Yritys pelastaa Kansallispankki oli työläs projekti. Joskus on vaikeaa tietää, missä vaiheessa ja miten firma on saneerattava. Lakon aloittaminen on helpompaa kuin sen lopettaminen.

Voutilaisen toinen kysymys menee uskon ydinasioihin. Miten tarjota kristinuskon sanoma muodossa, jonka nykyihminen ymmärtää?

Yhtäältä kirkolla on oma muuttumaton lähtökohtansa. Kristityt ovat saaneet nimensä Kristuksen mukaan. Raamattu on kirkon uskon perusta. Kirkko on yhteisö, jonka periaatteet on annettu jo ennen meidän aikaamme. Voutilaisenkin mukaan tarvitaan “jokin oppirakennelma”. Jumalaa ja hänen armoaan ei voi muuttaa.

Toisaalta kirkossa pitää varoa “jyrkkää pitäytymistä ikivanhoihin kirjoituksiin ja riitteihin”. Vika ei ole Raamatussa eikä perinteessä, vaan sivuasioihin keskittyvässä tulkinnassa.

Kirkolla on kaksi kiusausta. Voimme joko kivettyä paikoillemme ja eristäytyä ajasta. Silloin ihminen unohtuu. Tai sitten saatamme mukautua väärällä tavalla. Silloin kirkko muuttuu tuuliviiriksi. Jos menet tämän päivän kanssa naimisiin, voit jo huomenna olla leski.

Miten olla uskollinen sekä ihmisille että Jumalalle? Miten pitää mielessä, että olemme olemassa toisia varten ja miten muistaa samalla, että elämämme on aina Jumalan varassa?

Voutilaisen kolmas kysymys on vaikein. Miten puhua pahasta ja syyllisyydestä tavalla, jonka ihminen voi omaksua? Voutilaisen tavoin en minäkään haluaisi pukeutua “syyllisyyden kaapuun”. En ainakaan silloin, jos en voi löytää syytä syyllisyydelle.

Toisinaan maailmassa oleva paha on tunnistettavissa yksittäisiksi teoiksi. Silloin syyllisyys, häpeä, katumus ja parannuksen teko ovat ensi askeleita eteenpäin. Ne ovat mahdollisia, jos emme ole sokeita pahuuden mahdille.

Pahalla on kuitenkin myös vaikeammin hallittava puoli. Se kietoutuu yksilöjen, ihmiskunnan ja luonnon elämään tavalla, jota ei ole helppo tunnistaa. On epäsopua, vihaa, itsekkyyttä, vallanhimoa ja väkivaltaa, joiden juuria ja lonkeroita on vaikea paikallistaa. Voimme puhua jopa globaalista pahasta tai yhteiseksi taakaksi tulleesta synnistä.

Miten osaisimme puhua pahan vallasta siten, ettemme lankeaisi moralisointiin ja moittimiseen, mutta ottaisimme vakavasti sen todellisuuden, jonka keskellä me kaikki elämme?

Ja lopulta: miten osaisimme olla toistemme kanssa niin, että Jumalan armo ja rakkaus eivät unohtuisi?

Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan piispa.