Helena Sinervon uusimmassa kohtaavat korkea ja matala

Riitta Kylänpää
Mielipide 31.7.2009 07:10

Yllätyin melkoisesti alkaessani lukea Finlandia-palkitun kirjailijan Helena Sinervon uutta romaani Tykistönkadun päiväperho. Onpa rohkeaa seksuaalisuuden kuvausta, melkein pornoa. Miksi Sinervo on kirjoittanut tällaisen kirjan?

Luin ensin juuri kuten Helena Sinervo epäilemättä pelkää hänen kirjaansa luettavan, kirjaimellisesti, vaikka sanookin tuoreeseen Suomen Kuvalehteen (31/2009) tekemässäni haastattelussa, että luottaa suomalaisten osaavan lukea satiiria.

Satiiria osataan lukea Suomessa aika huonosti – meillä ei ole perinteitä. Tästä kirjasta nousee varmasti keskustelu, kun se viikon kuluttua ilmestyy.

Nopeasti kirjan tapahtumat menevät kuitenkin niin yli, että lukija ymmärtää, ettei kirjailija voi olla tosissaan. Henkilöt ovat mahdottomia, kirjailijan tyylilaji on groteski. Sinervo ei pelkää käyttää edes huonoa makua. Mutta banaalin pintatason alta paljastuu haastavia filosofian ja psykologian ja taiteen teorian kysymyksiä. Freud saa kunnon kyytiä. Ja varsinkin kyseenalaisenkin taiteen merkittäväksi selittävät teoreetikot.

Kirjan päähenkilö Mette jättää turhautuneena akateemisen uransa ja alkaa rakentaa omasta elämästään himon ja inhon taideteosta. Hän liihottaa pitkin Helsingin katuja kaatamassa miehiä ja saa tyydytyksen salailun tuottamasta inhosta. Metten innoittaja, Sinervon luoma Liliane Schubald on Metteä ehdottomasti kiinnostavampi hahmo. Hän on kooste useasta kirjailijasta ja taiteilijasta, mutta eniten hän muistuttaa itävaltalaista nobelistia Elfriede Jelinekiä.

Shubaldia ylistävät kriitikot ja toimittajat, jotka näkevät hänen järjettömissäkin tempauksissaan mitä suurinta viisautta. Kunnes tämä rakastuu vanhoilla päivillään suomalaiseen jalkapallotähteen ja leikkauttaa itselleen silikonirinnat. Schubaldilla on traaginen loppu: hän tekee itsemurhan, jonka onnistuu tallentamaan YouTubelle. Mette on pohtii itsemurhaa filosofisessa mielessä.

Sinervon kirja rinnastuu ranskalaisen Catherine Milletin kohukirjaan Catherine M:n seksuaalielämä. Tykistönkadun päiväperhoa voi lukea sen parodiana, vaikka kirjailija sanookin lukeneensa sen vasta omansa kirjoittamisen jälkeen. Mikään helppo ja harmiton kirja Sinervon uutuus ei ole. Sinervo hylkää tekstissään kauneuden ihanteet, Tykistönkadun päiväperho on ruma kirja.

Haastattelussa Sinervo sanoo, että kauneuden aika on ohi kirjallisuudessa. Lausunto on kova. Kirjan Schubald ja hänen mukanaan Mette ajattelevat, että ihmiskunta on niin paha, ja ”hillittyyn univormuun kätketty tottelevainen tuhovimma”, siis meidän tavallisten ihmisten halu elää turvattua elämää mitään kyseenalaistamatta niin järkyttävä, että ”ainoa älyllisesti tehellinen ja ylväs tapa suhtautua elämän kelvottomuuteen on nostaa kelvottomuus alttarille ja ylistää sitä”. Tehdä siitä taidetta.

Sinervo käyttää kirjassaan runsaasti viitteitä. Mutta jos esimerkiksi Jelinekin Pianonsoittaja, tyrmistyttävän raadollinen kuvaus naisen elämästä on ahdistava lukukokemus, Sinervon romaanille voi välillä jopa nauraa. Jelinek kääntää nurin viimeisetkin myytit, perheen, äitiyden, miehen ja naisen välisen suhteen, romanttisen rakkauden, klassisen musiikin ylevyyden. Sinervo tulee omanlaisella tavallaan perässä. Hänen teoksensa henkilöiden joukkoon mahtuu nihilistien lisäksi myös idealisteja. Nuo voimat kamppailevat keskenään läpi kirjan.

Olisiko Outi Nyytäjän Teatteri-lehden (7/2008) artikkelissaan Korkea ja matala esittämä toive nyt toteutunut ja Suomeen saatu näytelmäkirjailija Leea Klemolan lisäksi toinen ”korkean ja matalan herratar”?

”Huono maku on vaarallinen”, Nyytäjä kirjoittaa Miksi? Koska ”sen takana on tarkka havainto yhteiskunnasta ja pelottomuus rikkoa kaikkea säädyllisyyttä: vanhuuteen, sairauteen, kuolemaan liittyviä tabuja. Huonolle maulle mikään ei ole pyhää.”

Nyytäjä jatkaa:

”Korkean kannattaisi Suomessa vihdoinkin liittoutua matalan kanssa. Solmia ystävyys- ja avunantosopimus. Sillä ei ole korkeaa ilman matalaa eikä matalaa ilman korkeaa. Vain sitä, joka hallitsee sekä korkean että matalan, voi kutsua intellektuelliksi. Molemmat, sekä korkea ja matala, ovat suomalaisessa kulttuurissa huonossa hallinnassa. Siksi meiltä puuttuvat ne taiteen lajit, jotka vanhoissa sivistysmaissa vieläkin kukoistavat, eli kabaree, satiiri ja syvä uskonnollinen draama ja elokuva.”

Lue Helena Sinervon haastattelu Suomen Kuvalehdestä 31/2009 (ilm. 31.7.2009)

Katkelma Sinervon uutuusteoksesta

Keskustelu

Sinervo onnistuu aihevalinnallaan lyömään itsensä läpi maailmassa (lue markkinoilla) jossa kaikki on näytetty/ koettu/ myyty. Älykkäälle kirjailijalle se tuntuu olevan elinehto tällä itsensä piiskaamisen ja selviytymisen kovalla kamaralla. Hän on asian yhtimessä, jos haluaa herättää keskustelua kaiken sallivuuden rajoista, mutta kuka kirjoittaisi niin älykkäästi, että tästä suosta olisi mahdollista myös vähä vähältä nousta?