Hätä on yhteinen

Ebolaa ei pysäytetä rajoja pystyttämällä, kirjoittaa Mika Aaltola.

Profiilikuva
ebola
Teksti
Mika Aaltola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Susan Sontag – yksi terävänäköisimpiä Yhdysvaltalaisia yhteiskunnallisia ajattelijoita – totesi aidsin olleen epidemiana ”ideaalisen selvämerkityksellinen”. Hänen näkemyksensä oli, että ”höystämme” vaarallisen tartuntataudin: Projisoimme siihen oman aikamme pelkoja ja vihamielisyyksiä. Mitä laajemmin tämä onnistuu, sitä selvempi ja rajumpi on taudin poliittinen käyttöarvo.

Tautikieli on usein rajojen rakentamisen, eristämisen ja etäännyttämisen väline. Aids lokalisoitiin Afrikkaan, se seksualisoitiin homoyhteisöön ja rodullistettiin ihonvärin perusteella. Se sovitettiin aikansa maailmanpolitiikkaan. Neuvostopropagandassa aids ideologisoitiin länsimaisen elämänmuodon rappioon.

Nyt ebola lokalisoidaan Afrikkaan. Siihen liitetään etnisiä piirteitä. Monissa tulkinnoissa ebola symbolisoi primitiivistä elämänmuotoa. Ebola tarjoaa myös mahdollisuuden vahvoihin tuntemuksiin oman yhteiskunnan immunisoivasta edistyksellisyydestä.

 

Ebola-virus on hyvin älykäs. Sillä on kyky käyttää lentoliikennettä hyväkseen hypätessään modernin elämän päävaltimoita pitkin keskeisiin solmukohtiin ja pidemmälle. Aikaisemmat ebolaepidemiat tappoivat uhrinsa syrjäisiin kyliin nopeammin kuin he ehtivät liikkua. Nyt infrastruktuurin rakentamisen myötä maailman syrjäseudut ovat linkittyneitä alueellisiin keskuksiin. Ebola on vaarallinen, koska sen leviämiskanavia ovat kuumeisesti globalisoituvan maailman perustoiminnot, kuten lentoliikenne. Saman uhkakuvaluokan saavutti sars keväällä 2003.

Nämä modernin maailmanajan painajaiset ovat tulleet jäädäkseen. Suomen yhteiskuntakudos on elimellisesti kasvanut kiinni globaalin maailman verisuonistoon. Tieltä ei ole paluuta.

Suomessa korostetaan varautumista monentasoisiin uhkiin. Turvallisuuskäsite on muuttunut kohti sitkoista – resilienttiä – määritelmää. Keskeisten yhteiskunnallisten järjestelmien ja verkostojen toivotaan olevan iskunkestäviä tai ainakin palautumiskykyisiä.

Turvallisuus liittyy yhä enemmän kykyyn seuloa ja siivilöidä globaalivirtoja. Lentoliikenteen virroista on pyritty tunnistamaan taudinkantajia ja terroristeja. Syyskuun 11. päivä 2001 osoitti, että lentoliikennevirta pystyttiin kääntämään aseeksi. Uudet uhkat työntyvät suoraan modernien yhteiskuntien sisään perinteisten turvallisuusorganisaatioiden, kuten puolustusvoimien, selustaan.

 

Jo Rooman imperiumin aikoina legioonat eivät partioineet vain valtakunnan ulkorajoilla. Legioonat olivat pääsääntöisesti kulkuväylien varsilla. Rooman rajat olivat sen tiet. Häiriöiden hoitaminen oli keskusvallan keskeinen tehtävä.

Nykypäivänä tämä tehtävä on alistettu enimmäkseen valtioiden väliselle yhteistyölle. Maailman terveysjärjestö ja kansalliset viranomaiset Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa olivat pääroolissa sarsin taltuttamisessa. Ebolan kohdalla Yhdysvaltojen ja myös ei-valtiollisten järjestöjen rooli on korostunut.

On syytä huomata, että globaalin terveyden ylläpitämisessä korostuvat myös modernin maailmanajan keskeiset poliittiset toimijat. Kyse ei ole ainoastaan terveydestä vaan myös vaikutusvallasta. Yhdysvaltojen päätös lähettää 3 000 sotilasta Liberiaan rakentamaan sairaaloita ja avustamaan ebola-operaatiossa heijastelee maan tavoittelemaa keskeistä asemaa globaalin maailman väylien varsilla.

 

Ebolassa on kyse globaalien yhteyksien kartasta. Tämä kartta perustuu mannertenvälisiin logistiikkaketjuihin. Intensiivinen yhteysverkosto luo soveliaan ekosysteemin uusille uhkille. Ennen paikalliset uhat ovat nyt globaaleja. Liberian Lagosin ebola on lontoolaisen tai helsinkiläisen ihmisen iholla.

Tartuntatauti nähdään usein etiäisenä tulevasta. Niille annettiin pitkään uskonnollisia selityksiä. Tauti vitsauksena oli rangaistus yhteisöllisestä synnistä. Keskiajalla ruttoa torjuttiin kirkkoja rakentamalla ja vähemmistöjä tappamalla. Näillä oikeamielisyyden ryöpyillä haluttiin palauttaa luonnollisina pidetyt rajat ja tuhota rajoja rikkova moraalittomuus.

Vähän myöhemmin kehittyi karanteenijärjestelmä. Se kohdistui erityisesti rajoja ylittävään toimintaan. Perinteet ovat tuhatvuotisia. Ei ihme, että Yhdysvalloissa ebolakohun yhteydessä vaadittiin kiihkeästi tautialueelta tulevien ihmisten eristämisestä. Yhteyksiä läntiseen Afrikkaan haluttiin torjua. Siellä käyneisiin ihmisiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Karanteeneja vastustaneen presidenti Obaman kansansuosio laski vaalien alla.

 

Kun sikainfluenssa puhkesi, maailman mediassa näytettiin kuvia sairastuneista meksikolaisista. Reaktio oli refleksinomainen. Lentoliikenne Meksikoon katkaistiin. Muu maailma ponnahti poispäin.

Yleensä vakava hätätila, vaikkapa maanjäristys tai nälänhätä, saa aikaan myötätunnon aallon. Katastrofialueelle virtaa apua ja auttajia. Pandemiahädän dynamiikka on toisenlainen. Ensireaktio pyrkii etäännyttämään ja rakentamaan rajoja.

Ebolan keskeinen viesti liittyy kuitenkin etäännyttämisen mahdottomuuteen nykymaailmassa. Ebola pitää tyrehdyttää siellä, missä se syntyy tehostamalla pitkäjänteisesti paikallista terveydenhoitoa. Maailma on muuttunut. Meidän terveytemme on kiinni liberialaisten terveydestä. Ebola ei hoidu lokalisoimalla, rodullistamalla tai rajoja pystyttämällä. Me emme ole immuuneja ja terveytemme ei ole ainoastaan omissa käsissämme.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.