Eurooppa on Eurooppa vain pakkotilanteessa

Mielipide 29.10.2011 16:01

Jokaisen itseään kunnioittavan keskustelijan on jo pitkään kuulunut valittaa, että Euroopalla ei ole puhelinnumeroa. Ja nyt ei ole sitten oikein talouspolitiikkaakaan. Mutta ikävä kyllä yhteinen puhelinnumero ei ole koskaan kuulunut eurooppalaiseen aatehistoriaan.

Kuten jokainen Asterixinsa lukenut tietää, Eurooppaa ei oikeastaan ole olemassa, on vain joukko omapäisiä valtioita. Jos ne suostuvat olemaan Eurooppaa, se on merkki pakkotilanteesta, johon joku suurempi voima, kuten roomalaiset tai natsit, ovat heidät pakottaneet.

Lokakuun 24. päivänä 1648 solmittiin Westfalenin rauha, joka synnytti nykyisen Euroopan. Westfalenissa hylättiin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ajatus kokonaisesta Euroopasta, olipa se sitten Rooma tai Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta.

Sen sijaan syntyivät kansallisvaltiot. Westfalenin idea on valtioiden tasapaino, jota säädellään yhteisellä sopimuksella. Euroopan historiassa se on ollut enimmäkseen kauhun tasapainoa, ei kansan syviä rivejä liikuttavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. EU:n lippua kantava reppumatkailija herättää vieläkin epäilyksiä oudolla innokkuudellaan.

Westfalenin jälkeen eurooppalaiset valtiot sotivat pari vuosisataa. 1900-luvun sodat olivat kuitenkin sen verran iso paukku, että se vaati entistä vahvempaa sopimista. Euroopasta tuli ranskalaisten tapa pitää saksalaiset kurissa. Paras keino tähän oli haalia Eurooppaan mahdollisimman paljon valtioita. Siksi Suomikin on nykyisin Euroopassa.

Valtioiden tasapainon vaaliminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että politiikka on Euroopassa herrasmiesten hommaa. Kaikki perustuu sille, että jokainen saa jotakin ja naapurin touhuja ei kytätä suurennuslasilla. Tämä sivistyneen yhteiselon periaate toimii monissa asioissa, mutta talouspolitiikassa se ei ole ihan rautaa. Tehdyt sopimukset luovat helposti kuvan siitä, että niitä myös noudatetaan ja tilanne on hallussa.

Tähän väärään tietoon Eurooppa tuudittautui Maastrichtin jälkeen. Vaikka alijäämän ja velan rajat kirjattiin sopimukseen selvästi, niin eurooppalaisen herrasmiespolitiikan luonteeseen kuuluu, että niitä ei syynätty turhan tarkkaan.

Kerta ei ole ensimmäinen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajat sopivat Saksan kanssa sotavelkojen maksuohjelman. Saksa alkoi maksaa sotavelkojaan Ranskalle, joka lyhensi velkojaan Yhdysvalloille, joka taas rahoitti Saksan talousnousua uusilla lainoilla. Homma toimi loistavasti jonkin aikaa, koska kaikki uskoivat valtioiden keskinäiseen sopimukseen.

Mutta todellisen valvonnan puutteessa Saksa alkoi painaa rahaa velkojen maksuun. Itseään ruokkiva ikiliikkuja irtosi todellisuudesta ja romahti katastrofaalisin seurauksin. Samaan tapaan Maastricht tuuditti Euroopan turvallisuuden tunteeseen, joka osoittautui vääräksi.

Mitä nyt tapahtuu? Syntyykö talouskriisissä liittovaltio tai yhteinen budjettipolitiikka?

Saksa haluaa pitää Etelä-Euroopan ja Ranskan kurissa, mutta sillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Ranskalaiset taas pelkäävät, että Saksan talousmahti jyrää heidän maatalousvoittoisen taloutensa. Italialaiset ovat vasta nippa nappa tottuneet olemaan italialaisia, eurooppalaisuus on kovin kaukainen asia.

Kahdeksan kymmenestä britistä pitää itsestään selvänä, että Iso-Britannia ei ole Eurooppaa. Timothy Garton Ash yrittää aina silloin tällöin virittää keskustelua siitä, pitäisikö brittien ryhtyä eurooppalaistumaan, mutta keskustelu päättyy aina tuloksettomana, koska kukaan ei keksi siihen yhtään hyvää syytä. Skandit hiihtelevät omia latujaan.

Kokemukset yhteisestä rahapolitiikasta eivät paranna liittovaltion tai edes yhteisen budjettipolitiikan asemia. Jos historiaa katsoo, valtioiden itsenäisyys on liittovaltiota eurooppalaisempi ratkaisu. Herrasmiesten kesken voidaan kyllä sopia yhtä jos toistakin, mutta pimeän tullen kukin palaa omaan kotiinsa.