Eurooppa ja turvallisuus: arkistot tulee avata, ei sulkea

Profiilikuva
Alpo Rusi
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
SK

Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen ansaitsee arvostuksen paljastettuaan marraskuussa 2002 suojelupoliisin (Supo) saaneen Länsi-Saksan tiedustelulta talvella 1990 listan suomalaisista, joiden epäiltiin harjoittaneen yhteistyötä DDR:n Stasin (MfS, Ministerium für Staassicherheit, Stasi) kanssa. Tiitinen päätti sulkea listan Supon kassakaappiin, tasavallan presidentti hyväksyi päätöksen.

Myöhemmin poliisiylijohto kuvasi listaa “vessapaperiksi”. Listan salaisuudesta viime viikolla päättänyt Korkein hallinto-oikeus (KHO) taas katsoo ristiriitaisesti, että nimien julkistaminen vaarantaisi jopa kansallisen turvallisuuden.

Lista on kuin taudin oire, jota nyt yritetään hoitaa vaikenemalla. Oireessa kyse on yhdestä historiallisesta lähteestä, joka kertoisi jotain kylmän sodan aikaisesta ulkopolitiikasta ja Suomen Neuvostoliiton suhteista, myös niin sanotusta “suomettumisesta”, eli taudista. Salailun uhrina on sekä asiallinen ulkopoliittinen keskustelu että suomettumisen historiankirjoitus. Samalla salailun moraalinen hinta kasvaa.

Elokuussa 1997 suojelupoliisin johtajalla Seppo Nevalalla oli ongelma. KGB:n entinen upseeri Oleg Gordievski julkaisi toimittaja Inna Rogatchin kanssa teoksen Sokea peili. Se käsitteli Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n toimintaa Pohjoismaissa, etenkin Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla.

KGB:llä oli Suomessa 1980-luvulla 91 korkean tason “vaikuttaja-agenttia” ja “huippukontaktia”, joiden joukossa oli myös “keskustan poikia”, jotka “nousivat valtaan 1991”. Kirjan suurin paljastus liittyi kuitenkin muun muassa neljän hallituksen pääministerinä toimineen Kalevi Sorsan KGB-yhteyksiin ja väittämään, että Sosialistinen Internationaali oli KGB:n “viides kolonna” ja suomalaiset siellä “helpoiten värvättäviä”.

Nevala hätääntyi ensin pahemman kerran, mutta alkoi rauhoittua kun selvisi, ettei kirja saanut aikaan erityistä paheksumista. Kaksi vuosikymmentä yhteistyötä Britannian tiedustelun kanssa harjoittanut Gordievski (“Felix”), oli jo 1985 tapahtuneen loikkauksensa jälkeen antanut tietoja mahdollisista suomalaisista KGB-kontakteista. Englannin tiedustelu oli valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjan mukaan varoittanut Supoa jo syksyllä 1983 suomalaisten diplomaattien KGB-yhteyksistä.

Miksi Nevala hermoili 1997? Jos merkittävä entinen KGB:n kaksoisagentti kertoo suomalaisen poliitikon läheisistä KGB-yhteyksistä, eikö Supon tulisi olla huolissaan itse tiedoista, eikä siitä, että niiden pohjalta aletaan käydä keskustelua suomalaisten KGB-yhteyksistä? Miksi Nevala halusi avata KGB-keskustelun myöhemmin 2002, kun hän pelkäsi sitä 1997? Kylmän sodan jälkeen Suomessa ei riittävästi analysoitu harjoitetun politiikan ongelmia.

Tiitisen listan salaaminen tai kommunistien tutkimatta jättämiset eivät silti estä historiankirjoitusta. Entisen DDR:n arkistot kertovat paljon niistä asioista, joista suomalaisviranomaiset haluavat vaieta.

Tiitisen listan tiedot on Länsi-Saksan tiedustelulle kertonut MfS:n viimeinen Helsingin asemapäällikkö, joka oli peitenimellä toiminut eversti Ingolf Freyer. Hän oli toiminut menestyksellä MfS:n Länsi-Saksan operaatioissa Suomeen siirtoonsa saakka ja tunsi suomalaiset MfS:n vastavakoilun kommunistitaustaiset agentit “Katin”(nykyinen SAK:n viestintäpäällikkö Riitta Juntunen) ja “Boriksen” (nykyinen Oulun yliopiston historian didaktiikan lehtori Jouko Jokisalo), jotka olivat vielä MfS:n palveluksessa, kun Freyer aloitti Helsingissä 1985-86.

Vaikka Sorsa kiisti yhteistyönsä DDR:n kanssa, arkistot kertovat muuta. Sorsaa koskevat arkistot DDR:n valtapuolue SED:n jäämistössä ovat suuremmat kuin SKP:n johtajien arkistot.

Sosialistisen Internationaalin voimahahmon suuria hankkeita oli kommunististen ja sosialidemokraattisten puolueiden sekä “progressiivisten voimien” suurkokous, joka oli tarkoitus järjestää Helsingissä vuonna 1990.

Ehdotuksensa Sorsa lanseerasi keskellä Itä-Euroopan murrosta, kesäkuussa 1989 Sosialistisen Internationaalin kokouksessa. Tästä löytyy tietoja DDR:n johtavan puolueen, SED:n politbyroon jäsenen Herman Axenin arkistosta.

Sorsan hanke näytti pitävän sisällään sosialistien ja kommunistien yhteistyön tiivistämisen Euroopan irrottamiseksi Yhdysvaltojen kanssa harjoitetusta turvallisuusyhteistyöstä. Voidaan kysyä, halusiko Sorsa tällä hankkeella torpedoida myös vapauden tuulien etenemisen itäblokissa?

Olihan hän selittänyt 1986 DDR:n suurlähettiläälle, että Sdp halusi estää konservatiivien esiinmarssin Euroopassa. Sorsa oli aiemmin lokakuussa 1982 luvannut Juri Andropoville Moskovassa tekevänsä kaikkensa neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi suomalaisesta julkisuudesta, mikä oli toimintaa konservatiivien kukistamiseksi.

Suomalaisessa lähimenneisyyden pesänselvityksessä erityinen huomio tulisi kohdistaa kommunistien ja heidän tukijoidensa toimiin. Kun MfS antoi tietoja suomalaisesta värväysehdokkaasta “Boriksesta” KGB:lle marraskuussa 1978, MfS:n asiakirjassa todetaan, että “lukuunottamatta neuvostoliittolaisia veljesorgaaneja, ei IM:stä (“Boris”) ole annettu tietoja muille orgaaneille, koska asianomainen kuuluu SKP:hen”.

Näin KGB hyväksyi kommunistien värväyksen myös MfS:n palvelukseen.

Asiakirja osoittaa, että ensinnäkin kommunistit olivat erityisen sopivia värvättäviä ja toisekseen, että heitä suojeltiin. Tämäkö selittää, miksi kommunistien selviä vakoilutapauksia ei ole saatettu syyttäjille?

DDR:n suurlähettiläs Joachim Mitdank lähetti syyskuussa 1978 Helsingistä Berliiniin 50 sivua salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja ulkoministeriön suurlähettiläskokouksesta. Hän kertoi lähetekirjeessään saaneensa parin viikon vanhat asiakirjat “ystävälliseltä taholta”. Suomen omat edustustot ulkomailla saivat samat asiakirjat salainen-leimalla varustetulla kirjelmällä vasta puoli vuotta myöhemmin.

Keitä olivat nämä Mitdankin “ystävät”? Tähänkin tarvitaan vastauksia, ei viranomaisen toimenpiteitä, joilla vastausten hankinta estetään. Euroopan turvallisuudessa on kyse arkistojen avaamisesta, ei niiden sulkemisesta.

Teksti Alpo Rusi
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, jota vuosina 2002-2003 epäiltiin ilman näyttöä ja perusteetta vakoilusta Stasin hyväksi vuosina 1969-76.

Kuvitus Outi Kainiemi