Euro ontuu – on yhteinen rahapolitiikka, muttei yhteistä talouspolitiikkaa

Eurooppalaiseen tapaan putsaan nyt työpöytääni lähteäkseni lomalle elokuun ajaksi. Tällä kertaa rojua ja rompetta ei pursuile vain työpöydällä, vaan myös pääkopassa – sellaista puuroa on kaaosmaisesti hoidetun talouskriisin seuranta ollut. Ennen kuin panen aivot naulakkoon, jää jäytämään kysymys, olemmeko vielä loman jälkeenkin kuilun partaalla vai jo pudonneet pohjalle.

Suomen puheenjohtajuuden aikana vuonna 2006 haastattelin Jacques Delorsia, yhtä euron pääarkkitehdeistä. Silloin tätä kaaosta tuskin kukaan muu osasi kuvitella, mutta Delors ennusti, että tulevat viisi vuotta ovat rahaliitolle ratkaisevia. Silloin nähtäisiin, onnistutaanko yhteisvaluutan valuvika korjaamaan. Liitto ontuu yhdellä jalalla, kun sillä on vain yhteinen rahapolitiikka, muttei yhteistä talouspolitiikkaa.

Maastrichtin huippukokouksessa valvoimme kaikki pikkutunneille aavistamatta, mitä painia Delors joutui silloin käymään. Delorsin tavoin Ranskan presidentti François Mitterrand halusi rahaliitolle taloushallinnon, mutta Saksan liittokansleri Helmut Kohl vastusti ajatusta. Aamun tunteina oli selvää, että oli vain kaksi vaihtoehtoa: rahaliitto ilman taloushallintoa tai ei rahaliittoa ollenkaan. Historialliseen tilaisuuteen oli Delorsin mielestä kuitenkin tartuttava.

Sivuraiteelle rahaliiton vei kaksi nokkamiestä, presidentti Jacques Chirac ja liittokansleri Gerhard Schröder, jotka rikkoivat vakaussopimuksen sääntöjä. Nyt puolitoista vuotta kestäneen kriisin ansio on se, että se on viimein pannut liikkeelle dynamiikan, jolla valuvikaa korjataan. Euromaat joutuvat vihdoin yhtenäistämään talouspolitiikkaansa. Yhä taistellaan siitä, tuleeko rahaliiton sääntöjen rikkomisesta automaattinen rangaistus, mutta suunta on oikea.

Kun keskustelee Euroopan päättäjien kanssa, kaksi asiaa nousee aina esiin: markkinoiden voima ja johtajuuden puute.

Markkinavoimista on tullut toinen äänestäjäkunta. Äänestäjien kanssa on totuuden hetki vaalikauden lopussa, markkinavoimien kanssa joka päivä. Tämän aliarvioiminen ja johtajuuden puute näyttävät kietoutuneen toisiinsa.

Heikosta johtajuudesta syytetään Saksaa, jonka jäljissä on tehty liian vähän ja liian myöhään. Pitkään asioita pohtiva liittokansleri Angela Merkel ei ole mikään kriisijohtaja. Hän pelkää omia äänestäjiään enemmän kuin markkinavoimia. On totta, että sekä Saksojen yhdistymisen maksaneet että pankit pelastaneet veronmaksajat ovat kyllästyneitä maksumiehen rooliinsa, mutta juuri näissä vaikeissa tilanteissa jämäkkää johtajuutta tarvitaan.

Vuoden 2008 finanssikriisin aikana EU-puheenjohtajuutta vetänyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy osoittautui kriisijohtajaksi, jonka nopea toiminta pelasti katastrofilta. Tällä kertaa Sarkozyn kyvyistä ei ole iloa, sillä raskaasti velkaantuneella Ranskalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata kiltisti Saksan askelissa.

Suomen itsepäistä inttämistä Kreikan vakuuksista ei olisi kaivattu. Kun jää vaatimuksensa kanssa yksin, ei osoita hyvää pelisilmää jatkaa asian jauhamista. Etenkin kun tästä pullistelusta huolimatta Perussuomalaiset nousi suurimmaksi puolueeksi. Muuallakaan ei populisteja ole voitettu heidän omilla aseillaan. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen osoitti ensi käynnillään Brysselissä, että hänessä on vielä ainesta. On harmi hassata hänen mahdollisuuksiaan toissijaisiin asioihin.

Nyt EU-maissa tarvitaan karismaattisia ja rohkeita johtajia kertomaan, mitä hyvää EU meille tuo, eikä vain kalastamaan helppoja ääniä haukkumalla Brysseliä. Ranskan entinen Eurooppa-ministeri Michel Barnier teki asiasta itselleen mission ja kiersi koko ministerikautensa valistamassa kansalaisia hyvin tuloksin. Toivottavasti Eurooppa-ministeri Alexander Stubb ottaa itselleen saman tehtävän Suomessa. Stubb on sitä paitsi erinomainen esimerkki siitä, ettei EU:n puolesta puhuminen suinkaan vie pois kansansuosiota.