Istumatyöläisen itkuvirsi
Kolumni: ”Nykyisin selkä tuhoutuu niin kirjoitustyöläisellä kuin metsäkoneen kuljettajilla”, kirjoittaa Tuomas Kyrö.
Kaiken katsominen sattui. Uutisraportin kuvat vaelluskalojen ponnistuksista vastavirtaan. Lasse Virénin kaatuminen ja neuvostovoimistelijoiden voltit olympiamuistoissa. Pieru oli riski, ulostamisesta puhumattakaan. Nauru, aivastaminen, kahvin kaataminen kiellettyä aluetta.
Viikkoa aiemmin selkä oli oireillut tennistä pelatessa. Oli vaikea kumartaa palloja maasta. Kannoin, sahasin ja ruuvasin terassilautoja. Sitten viimeistelin kirjaa kehnolla työtuolilla. En lämmitellyt tai venytellyt.
Aamulla en päässyt sängystä ylös. Kierin lattialle, konttasin vessaan. Ensimmäiset päivät kuluivat lattialla. Olin vauva, katselin kattoon ja ilmaisin tarpeeni äännähdyksillä. Katselin Youtubesta 1980-luvun NBA-finaaleja. Tunsin jokaisen levypallokamppailun alaselässä.
Kivuttomin asento oli selällään, polvet 90 asteen kulmassa tuolin istuimella. Asennossa, johon päätyisi, jos kaatuisi tuolilla selälleen. Luin kirjoja, yritin ajatella ajatuksia, jotka päätyivät kirosanaan.