Ehdotus: uskontotiede uskonnonopetuksen perustaksi

Uskonnonopetuksesta keskustellaan jälleen. Vaihtoehtoina ovat nykyinen oman uskontokunnan mukainen opetus ja uskontokuntiin kuulumattomille elämänkatsomustieto (et), ja joidenkin kaavailema kaikille yhteinen uskontotiedon opetus. Jotkut uskonnottomat vastustavat uskontotietoa, koska se poistaisi elämänkatsomustiedon ja uskontotiedon opetus jäisi teologikoulutuksen saaneiden uskonnonopettajien vastuulle. Kuitenkin et:täkin voivat jo nyt opettaa uskonnonopettajat.

Uskonnonopetus ei ole enää virallisesti tunnustuksellista, mutta kuitenkin oppilaan oman uskontokunnan mukaista. Koulun tehtäväksi ei nähdä uskontokasvatusta vaan uskontoa koskevan tiedon jakaminen. Oppilaan oma uskontokunta määrittää enemmän tai vähemmän opetuksen painopisteen. Käytännössä myös opettajan persoona ja maailmankatsomus vaikuttavat väistämättä opetuksen luonteeseen.

Näen ongelmalliseksi sen, että samassa koulussa toteutuu useita erilaisia uskonnon opetussuunnitelmia ja että niin sanottujen vähemmistöuskontojen opettajilla ei aina ole riittävää pedagogista koulutusta. Vähemmistöuskontojen opetus saattaa muodostua evankelisluterilaista opetusta helpommin uskontoon kasvattamiseksi. Esimerkiksi islamia voi opettaa muslimi, mutta evankelisluterilaista uskontoa voi opettaa kuka tahansa ammattipätevyyden omaava.

Toinen ongelma on oppilaiden erottelu uskonnon perusteella. Vuoropuhelu ja integroituminen eivät voine toteutua, kun oppilaat eristetään toisistaan uskontotuntien ajaksi. Eihän yhteiskuntaoppiakaan opeteta eri tavalla demareille ja kokoomuslaisille. Kannatan kaikille yhteistä uskontotiedon opetusta, koska näen koulun tehtäväksi tieteeseen perustuvan tiedon jakamisen ja ymmärrettäväksi tekemisen. Oikein toteutettuna uskontotieto palvelisi myös uskonnottomia paremmin kuin hieman lapsipuolen asemaan jäänyt et.

Kolmas vaihtoehto olisi uskonnon liittäminen psykologian, historian, yhteiskuntaopin ja maantiedon opetukseen. Onhan uskonto yksi osa näitä tiedon alueita. Tämä vaatisi kuitenkin opettajien lisäkoulutusta ja lienee siksi epärealistinen vaihtoehto.

Kaikille yhteinen uskontotieto olisi luontevin ratkaisu monikulttuurisessa demokratiassa, joskin se tulisi vaatimaan opettajien lisäkoulutusta. Tietoa ja ymmärrystä uskonnosta tarvitaan oman maailmankatsomuksen muodostamiseksi ja kriittisen ajattelun kehittämiseksi. Uskonnon häviäminen kokonaan oppiaineiden joukosta toisi suuren aukon tulevien sukupolvien sivistykseen. Uskonto ei häviä maailmasta vaikenemalla eikä edes tieteellisen kritiikin myötä. Siksi siitä tarvitaan kriittistä tietoa. Tiede ei silti voi korvata uskontoa vaan ainoastaan selittää sen ilmenemismuotoja. Selitys ei voi ottaa selitettävän paikkaa.

Uskontotieto palvelisi sivistyksellisiä päämääriä parhaiten. Tiedon tulisi olla laaja-alaista ja objektiivista niin, että uskonto tulee ymmärrettäväksi yhtenä ihmisyyteen kuuluvana ilmiönä. Se ei ole vain ylhäältä päin annettuja oppeja. Toisaalta on myös aidosti uskonnottomia ihmisiä. Tätä seikkaa ei ole syytä mystifioida tai arvottaa moraalisesti.

Uskontotiedon perustana olisi uskontotiede. On kuitenkin otettava huomioon, että uskontotieteellinen lähestymistapa toteutuu osin myös teologisissa oppiaineissa, kuten raamatuntutkimuksessa. Teologisia aineita ja uskontotiedettä ei voida enää asettaa vastakkain. Teologinen koulutus ei ole niin epäilyttävä pohja uskontotiedon opetukselle kuin mitä jotkut uskonnottomat arvelevat.

Uskontotieto ei myöskään ole uskonnonvastainen voima, kuten jotkut tuntuvat pelkäävän. Uskontotieto ei ole uskontokritiikkiä eikä uhkaa kenenkään uskonnonvapautta. Se päinvastoin turvaisi tasa-arvoisen tiedon saannin ja edesauttaisi kiihkotonta keskustelua erilaisten näkemysten välillä.

Lue myös muut Puheenvuoro-kirjoitukset aiheesta: