Dekkari ei satuta, vaikka pitäisi

Jyrki Jantunen
Mielipide 1.8.2009 16:00

Millainen on ihminen, joka on viehtynyt murhiin ja väkivaltaan ja on niiden parissa päivittäin?

Toivon mukaan vain jännitysviihteen suurkuluttaja, joka lomallaan paitsi katsoo tv:n murhasarjoja uusintoinakin myös lukee paljon dekkareita. Varmaan se kertoo myös jotain syvempää ja pelottavampaa lukijasta ja tämän ihmissuhteista, mutta sen pohdiskelun jätän toisille.

Itse olen kesällä perehtynyt ruotsalaisiin jännityskirjailijoihin, jälleen kerran.

Henning Mankell, Håkan Nesser, Stieg Larsson, Mari Jungstedt – ja nyt Leif G. W. Persson. Jos on jotain vinksallaan minun arjessani tai lukutottumuksissani, niin elämä ruotsalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa näyttäytyy kirjailijoiden teoksissa perin pimeänä.

Käsittämätöntä väkivaltaa, seksuaalista alistamista ja rumaa vallankäyttöä yksityiskohtaisena selostuksena. Paha pääsee irti ja panee päähenkilöt hamuillen ja epätoivoisina etsimään edes jotain hyvää ihmisestä yhteiskunnassa, joka luhistuu omaan syöpäänsä.

Hurjat tarinat ja särmikkäät päähenkilöt viihdyttävät, mutta dekkarit eivät satuta, vaikka niiden pitäisi. Väkivallan kuvaus ja silmitön pahuus jäävät saduiksi, vaikka kirjailijat ovat ehkä halunneet vaikuttaa juuri päinvastoin. Todellisuus on sittenkin jotain muuta.

Media, kirjallisuus mukaan lukien, välittää väkivaltaa uutisina ja keksittynä enemmän kuin koskaan. Voi olla, että joku ottaa mallia ja panee ranttaliksi – itse en sellaiseen usko. Mutta sen tiedän, millaisen perinnön saamme, halusimme tai emme. Sen nimi on välinpitämättömyys, kyynisyys. Tunnistan sen itsestäni: mikään ei juuri hetkauta saati satuta.

Tai niin luulin.

Olen saanut turpiini, minua on lyöty vatsaan ja stiletillä on kutiteltu kurkkuani. Muistin tapahtumat ja niiden synnyttämän pelon ja yksinäisyyden, kun luin Kreetta Onkelin jutun elokuun Olivia-lehdestä.

Onkeli kuvaa karusti, miten hän kohtasi väkivallan ja mitä seurauksia sillä oli. Mies potkaisi häntä polveen ravintolan edessä Itä-Helsingissä, ja sen jälkeen Onkeli on karttanut humalaisia ja muita kovaäänisiä miesporukoita. Esitutkinta on kesken, vaikka pahoinpitelystä on kulunut jo neljä kuukautta, eikä jalka ole entisellään.

Onkeli on kirjailija, joka lyhyessä jutussaan vaikutti minuun enemmän kuin kaikki lukemani ruotsalaiskirjailijat yhteensä. Tavallinen pahoinpitely, joka voi sattua kenelle tahansa, myös läheisilleni. Se satutti. Jotain pitää tehdä.