Brysselissä hoidetaan väärää kriisiä – tässä eurokatastrofin ratkaisumalli

Eurokriisistä käytyä keskustelua leimaa uhkakuvilla maalailu ja ratkaisujen puute. Kriisin puutteellinen diagnoosi halvaannuttaa koko Euroopan. Tukipakettien ja hätäkokousten seuratessa toistaan alkaa olla helpompi kuvitella EU ilman euroa kuin euro ilman kriisiä.

Kriisin ratkaisuyritykset ovat johtaneet lähinnä epäluottamuksen lisääntymiseen ja kuripolitiikkaan. Ennakkotietojen mukaan Brysselissä tännä alkavassa  huippukokouksissa esitetään pankkiunionin perustamista, komission entistä suurempaa määräysvaltaa ja oikeutta puuttua jäsenmaiden budjetteihin. Mikäli rahaliiton rakenteellisia ongelmia ei tunnusteta, on kyseessä tuhon tie.

Esittelemme tässä kirjoituksessa analyysin kriisin kolmesta ulottuvuudesta. Sen jälkeen erittelemme eurokriisinratkaisumallin, joka perustuu näiden kolmen kriisin yhtäaikaiseen hoitamiseen.

Malli voidaan toteuttaa puuttumatta EU:n perussopimuksiin, EKP:n mandaattiin sekä vauhdittamatta liittovaltiokehitystä. Mallin käyttöönotosta voitaisiin siis päättää jo Brysselin huippukokouksessa, mikäli eurokriisi haluttaisiin pitkittämisen sijaan ratkaista.

Väärä tulkinta eurokriisistä

Eurokriisi ei ole yksin julkisvelan kriisi. Se on lisäksi pankkikriisi ja Euroopan investointikriisi.

Euro mahdollisti liian halvan lainarahan jakamisen vaihtotaseltaan alijäämäisten ja kilpailukykyään menettävien maiden kotitalouksille ja yrityksille. Sen sijaan julkisvelka ongelmamaissa ei kasvanut ratkaisevasti ennen kuin finanssikriisi puhkesi Yhdysvalloissa syksyllä 2008. Kun euroalueen julkisvelka on nyt noin 90% suhteessa euroalueen bruttokansantuotteeseen, yksityinen velka on jo yli 360% suhteessa euroalueen BKT:hen. Huomion kiinnittäminen ainoastaan julkisvelkaan onkin puuttumista kriisin seurauksiin, ei sen syihin.

EU:ssa ei ole yhtenäistä verotusta eikä mitään mekanismia yli- ja alijäämien kierrättämiseen. Jokainen euromaa vastaakin itsenäisesti julkisvelastaan, pankkisektoreistaan ja investoinneistaan. Nousukaudella tämä ei ollut ongelma, mutta kriisin myötä se on luonut itseään ruokkivan ja kriisiä syventävän kierteen.

Suomeen tähän mennessä kohdennetut vajaat 5 miljardin sopeutukset kalpenevat Välimeren maille laadittujen yhteensä 420 miljardin säästöohjelmien edessä. Kun kriisiä ratkotaan virheellisesti ongelmamaiden menojen leikkauksilla ”julkistalouden tasapainottamiseksi”, onnistutaan lähinnä lisäämään työttömyyttä ja heikentämään kasvunäkymiä.

Kun jo valmiiksi heikossa taloustilanteessa olevat valtiot joutuvat säästämään saadakseen tukea velkojensa lyhennyksiin ja pankkiensa pelastamiseen, niillä ei ole varaa tehdä kasvua tukevia investointeja. Seurauksena on työttömyyden kasvun jatkuminen, joka lisää kotitalouksien ja yritysten maksuhäiriöitä, joka puolestaan lisää pankkien ongelmia. Velkaantuminen jatkaa kasvuaan ja talous laskuaan.

Joka viidennen työkykyisen kreikkalaisen ja joka toisen espanjalaisen nuoren ollessa työttömänä työvoima suuntaa muualle Eurooppaan tai Euroopan ulkopuolelle. Yleisemmin työvoiman vapaa liikkuvuus takaa, että osaava ja koulutettu työvoima voi jättää Välimeren alueen. Satojen miljardien tukipaketeista ja tuhannen miljardin keskuspankkituesta huolimatta myös pääomapako Välimereltä on vuoden edetessä kiihtynyt.

Työn ja pääoman pako edistää yhtäältä ongelmamaiden kurjistumista ja toisaalta kaksien työmarkkinoiden kehitystä muualla Euroopassa. Viimeistään tämä todistaa, että toistaiseksi valitut toimeenpiteet tuhoavat ”autettavien” maiden velkojen maksukyvyn ja lopulta toimintakyvyn.

Liian kapealla käsityksellä kriisin syistä on siis vakavat seuraukset. Säästöohjelmat, investointien puute ja pankkien jatkuva velkavetoinen tukeminen lisäävät rahaliiton epätasapainoa entisestään.

Koska kriisin rakenteellinen syy eli perusongelma on heikkojen ja vahvojen talouksien sitominen toisiinsa yhteisvaluutalla ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa, eivät myöskään ylijäämäiset valtiot tule pääsemään kriisistä puutteellisten ratkaisumalliensa avulla.

Kolmen kriisin ratkaisumalli

Kriisillä on siis kolmitahoinen perusluonne: ratkaistavana ovat velkakriisin lisäksi myös pankki- ja investointikriisit – ja mikä tärkeintä, ne kaikki kolme vaikuttavat yhdessä.

Kriisin tähänastisen historian perusteella euroeliitti hahmottaa (tai haluaa hahmottaa) vain julkisvelan. Samalla se edellyttää, että EU:n sopimusten mukaisesti maat vastaisivat myös pankkisektoristaan ja investoinneistaan tilanteessa, jossa tähän ei ole mitään realistisia edellytyksiä. Puutteellisesta diagnoosista todistaa viime kädessä se, että kriisiä ei ole toistaiseksi kyetty ratkaisemaan.

Mikäli eurokriisistä halutaan päästä eteenpäin, Euroopan velkakriisiä, pankkikriisiä ja investointikriisiä on alettava ratkoa samanaikaisesti ja keskitetysti – eurooppalaisesti. Kolmitahoisen kriisin ratkaiseminen perustuu seuraaviin poliittisesti realistisiin oletuksiin:

  1. Euroopan keskuspankki ei jatkossakaan lainaa rahaa suoraan jäsenmaille.
  2. Ylijäämävaltiot eivät hyväksy yhteisvastuullisia eurobondeja ilman jäsenmaiden tiukempaa budjettikuria ja komission määräysvallan lisäämistä.
  3. Kriisin ratkaiseminen ei saa edellyttää liittovaltiota, perussopimuksen muuttamista tai rahaliiton hajoamista.

Ratkaisumalli edellyttää Euroopan keskuspankin (EKP), Euroopan investointipankin (EIP), Euroopan investointirahaston (EIR), Euroopan väliaikaisen vakausrahaston ja pysyvän vakausmekanismin (EVVR-EVM) sekä Euroopan pankkiviranomaisen (EPV) välisen keskinäisen roolituksen uudelleenjakoa. Alunperin Yanis Varoufakisin ja Stuard Hollandin toukokuussa 2012 laatima ratkaisumalli edellyttää seuraavia uudistuksia:

  1. Julkisvelan uudelleenjärjestely Euroopan keskuspankin avustuksella.
  2. Pankkiunionin luominen sekä pankkien pääomittaminen ja kansallistaminen.
  3. Käyttämättömänä makaavan pääoman vapauttaminen sekä Euroopan laajuinen investointiohjelma infrastruktuuriin, vihreisiin teknologioihin ja start up -yrityksiin.

Esittelemme ratkaisumallin kohta kohdalta.

1. Velkakriisi

Koska rahaliiton jokainen valtio vastaa omasta euromääräisestä julkisvelastaan, usko kriisistä eniten kärsineiden valtioiden velkakirjoihin on muuttunut spekulaatioksi. Vahvat valtiot eivät halua olla takaamassa ylivelkaantuneiden ja alijäämäisten valtioiden velkoja. Heikot taloudet joutuvat maksamaan velasta kaikkein eniten ja vahvat taloudet kaikkein vähiten. Tämä ajaa alijäämäiset maat halvaukseen, mikä johtaa rahaliiton sisäisen epätasapainon kasvamiseen entisestään.

Velkakriisin ratkaisemiseksi EKP:n roolia on kasvatettava, vaikka Maastrichtin sopimuksen muuttamiseen ei oltaisi valmiita.

Ratkaisumallissa EKP hoitaa yhdessä jäsenmaiden kanssa velkajärjestelyn, jossa se ottaa hoitaakseen Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen sallimat 60% euromaiden julkisvelasta suhteessa BKT:hen. Jos julkisvelka on esimerkiksi 90%, vakaussopimuksen salliman velan suhde valtion kokonaisvelkaan on siis ⅔. Tämän suhteen mukaisesti EKP ottaa vastattavakseen valtion velkoja, jotka jäsenmaat maksavat keskuspankille takaisin. Jos valtiolta erääntyy velkaa esimerkiksi miljardi euroa, keskuspankki ottaa näistä veloista vastuulleen ⅔ eli 666 miljoonaa euroa. Vakaussopimuksen salliman 60% ylittävästä velasta valtio vastaa itse kuten tähänkin asti.

EKP rahoittaa velkajärjestelyn laskemalla liikkeelle bondeja omissa nimissään, mutta ei takaa tai lainoita valtioita edelleenkään suoraan. Sen sijaan se toimii lainojen välittäjänä yhtäältä kansainvälisten ja eurooppalaisten investoijien välillä, toisaalta euromaiden välillä. EKP maksaa velkojille, valtiot puolestaan EKP:lle. Pankit saavat rahansa, valtiot voivat suoriutua veloistaan, Eurooppa saa uuden mahdollisuuden. Kaikki voittavat.

Etuna on, että EKP voi määrittää valtioiden koron markkinakorkoa alhaisemmaksi ja euroalue täyttää taas vakaus- ja kasvusopimuksen salliman 60% velkasuhteen. Järjestely vähentää pankkien perusteettomia voittoja ja valtioiden jatkuvaa riskiä ajautua konkurssiin. Tämä rauhoittaa myös markkinavoimat, koska velkajärjestelyllä taataan velkojen takaisinmaksu.

2. Pankkikriisi

Kriisiä pahentaa entisestään se, että Euroopassa toimivista ylikansallisista pankeista vastaavat viime kädessä valtiot, joilta puuttuu keskuspankin takaama viimekätinen rahoitus. Valtiot joutuvat velkaantumaan pelastaakseen konkurssikypsät pankkinsa ja täten myös valtiot voivat todella tehdä konkurssin.

Finanssipääoma on kansainvälistä. Euromaat eivät kykene yksittäisinä kansallisvaltioina pelastamaan pankkisektoreitaan. Siksi Eurooppaan on luotava yhtenäinen pankkisektori, jota valvoo Euroopan pankkiviranomainen.

EPV toteuttaa realistisen arvion koko Euroopan pankkisektorin pääomatarpeesta. Yllä kuvatun velkajärjestelyn myötä vakausmekanismien ei tarvitse enää lainata maksukyvyttömille jäsenmaille, joten tämän todellisen stressitestin jälkeen pankkiviranomainen alkaa yhdessä vakausmekanismien (ERVV-EVM) kanssa kanavoida rahaa suoraan pankeille valtioiden velkaannuttamisen sijaan. Heikot pankit on ajettava alas ja pankkitukea maksavien on saatava vastikkeeksi osakkeita, jotka talletetaan vakausmekanismeihin euroalueen yhteisomistukseen.

Etuna on, että pankkien hallinnointi eurooppalaistetaan, yhteys valtioiden velkaantumisen ja pankkien tappioiden välillä puretaan, kansallisten poliitikkojen ja pankkiirien välinen yhteys katkaistaan ja näin ollen pankkien pääomittaminen ja pankkisektorin puhdistaminen voidaan toteuttaa tehokkaasti.

3. Investointikriisi

Velka- ja pankkikriisin lisäksi Euroopan kokonaisinvestoinnit ovat vähäisiä, mikä heikentää koko manteeren pitkän aikavälin kilpailukykyä. Säästöohjelmien vuoksi valtiot eivät voi toteuttaa investointeja ja heikkojen kasvunäkymien vuoksi yritykset eivät uskalla investoida.

Euroopan investointipankki ja investointirahasto ovat sitoutuneet investointiohjelmiin 50-50-rahoituksella jäsenmaiden kanssa, mutta säästöohjelmien seurauksena niiden varat makaavat käyttämättöminä. Edellä kuvatun EKP:n koordinoiman velkajärjestelyn kautta jäsenmaiden rahaa voidaan vapauttaa investointeihin. Jotta vältetään nykyinen asetelma, jossa heikot valtiot heikentyvät ja vahvat hyötyvät perusteetta kriisimaiden kustannuksella, myös euromaiden investointeja on alettava koordinoida eurooppalaisesti.

Investointipankin ja -rahaston aktivoimiseksi jäsenmaiden puuttuva 50% osuus rahoitetaan EKP:n liikkeelle laskemilla eurobondeilla. Tälle EKP:n, EIP:n ja EIR:n rahoitukselle asetetaan tietty yläraja suhteessa euroalueen BKT:hen. EIP investoi suuriin infrastruktuurihankkeisiin ja EIR sijoittaa keskisuurten ja start up -yritysten kautta vihreään teknologiaan, ympäristöön ja koulutukseen. Näin luodaan Marshall Planin kaltainen investointiohjelma nyky-Euroopan tarpeisiin.

Kokonaisuudessaan kriisin kolmitasoinen ratkaisu muodostaa euroalueen yli- ja alijäämien kierrättämisen mekanismin, joka rahaliitosta tällä hetkellä puuttuu. Hollandin ja Varoufakisin mukaan nimenomaan kyvyttömyys euromaiden yli- ja alijäämien kierrättämiseen on myös ollut kriisin viimekätinen syy. Juuri se johtaa kestämättömään politiikkaan, jossa ongelmamaat pakotetaan säästämään itsensä hengiltä.

Johtopäätöksiä

Mikäli euromaat haluavat säilyttää rahaliiton, mutta eivät ole valmiita suurempaan liittovaltioon, eurokriisi on ratkaistava nykyisten EU-instituutioiden tehtäviä muuttamalla. Yllä on esitelty yksi oikeudenmukainen ja taloudellisesti tarkoituksenmukainen tapa toteuttaa muutos nykyisten sopimusten puitteissa.

Ratkaisumalli sisältää velkojen uudelleenjärjestelyn ja siten nykyistä realistisemman ohjelman niiden takaisinmaksusta. Ratkaisumalli sisältää Euroopan pankkisektorin taseiden puhdistamisen ja too-big-to-fail-pankkien kansallistamisen. Ennen kaikkea sen tavoitteena on luoda mekanismi, jolla euroalueen yli- ja alijäämiä aletaan hallita keskitetysti ja vastuullisesti.

Raha on luotu kiertämään ja käytettäväksi. Hollandin ja Varoufakisin ratkaisumalli on ollut avoin jatkoehdotuksille syksystä 2010 alkaen. Jatkamme mielellämme keskustelua.

Esitetty ratkaisumalli edellyttää tietenkin suurempaa yhteisvastuuta, mutta yhteinen valuutta vaatii yhteistyötä ja luottamusta jo lähtökohtaisesti. Ratkaisumalli vastaa välittömästi akuuttiin eurokriisiin ja osoittaa Euroopalle suunnan eteenpäin. On vihdoin kannettava vastuuta eli aloitettava tosiasiat tunnustava keskustelu ensinnäkin siitä, mistä kriisissä on kyse ja toisekseen siitä, kykenevätkö Euroopan kansat pidemmällä tähtäimellä yhteisvaluutan ja talousunionin vaatimaan poliittiseen yhteistyöhön.