Arhippainen: Uskonto palasi politiikkaan

Mielipide 5.12.2008 08:31

Uskonto katosi välillä poliittisena vaikuttajana. Se on palannut, niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Kehityksestä ei tarvitse pitää, mutta on typerää olla ottamatta sitä huomioon.

Seuraavassa katkelmia Max Arhippaisen kolumnista, joka julkaistaan tämän viikon Suomen Kuvalehdessä (SK 49/2008, ilm. 5.12.2008). Voit kommentoida tekstiä tässä blogissa.

Aikoinaan uskonto ja kirkko olivat kaikkia elämänaloja hallitsevia instituutiota, niin kristillisissä maissa kuin muuallakin.

Valistusajasta eteenpäin uskonnon rooli julkisessa elämässä vähitellen väheni lännessä, vaikka uskonto ja kirkot eivät kadonneet vaikuttamasta. Vasta viime vuosisata oli sekularisaation, maallistumisen, aika. Rationaalinen ajattelu, tiede ja demokratia levisivät.

Yhteiskuntateoreetikot ja uskontososiologit ennustivat jopa, että uskonto katoaa täysin. Ainakin sen piti siirtyä kokonaan pois julkisesta elämästä yksityiselämän piiriin.

Ennustus näytti toteutuvan. Kirkossakäynti romahti ja uskovaiseksi ilmoittautuneet vähenivät. Yhteys kirkkoon rajoittui vähitellen tiettyihin taitekohtiin elämässä – kasteeseen, vihkimiseen, hautajaisiin.

Uskonnon paluu eri maiden politiikkaan on ollut hämmästyttävän vahva.

Yhdysvalloissa Moral Majority -järjestö antoi uskovaisille konservatiiveille kasvot 1970-luvulla. He saivat vähitellen otteen republikaanisesta puolueesta. Ronald Reaganin valinta presidentiksi 1979 sinetöi heidän uuden valta-asemansa. Hänen demokraattinen edeltäjänsä Jimmy Carter oli tosin jo särkenyt uskonnon ja politiikan välisen lasiseinän ilmoittamalla julkisesti olevansa ”uudelleensyntynyt kristitty”.

Uskonto ei ratkaissut tämän vuoden presidenttikisaa Yhdysvalloissa, mutta sen merkitys ei ole kadonnut. Barack Obamaa yritettiin kampittaa sekä hänen pastorinsa lausunnoilla että hänen omalla toisella nimellään, Hussein.

Uskontotieteilijä Martin E. Martyn mukaan kaikilla poliittisilla kysymyksillä USA:ssa on uskonnollinen ulottuvuus. Tämä ei koske vain riitoja abortista ja homoseksuaalisten oikeuksista. Se koskee kaikkea, terveydenhuollosta markkinoiden säätelyyn.

Yhteinen uskonto voi parhaimmillaan vahvistaa kansan yhtenäistä arvopohjaa ja kulttuurikäsitystä.

Pahimmillaan se voi ruokkia sairasta nationalismia. Sitä voi käyttää tekosyynä epätasa-arvolle ja syrjinnälle. Puhumattakaan siitä, miten se on saanut aikaan väkivaltaa ja sotia.

Siksi uskonnon paluu kansainväliselle poliittiselle areenalle ei ole kovin tervetullut ilmiö. Mutta on suorastaan typerää olla ottamatta huomioon uskonnon kasvavaa merkitystä, vaikkei pidä kehityksestä.

Jos uskonto on keskeinen osa konfliktin taustaa, sovittelulla ei ole mahdollisuuksia onnistua, jos uskontoa ei oteta huomioon. Siksi myös nykyään niin suositut ”uskontojen väliset dialogit” ovat tervetulleita, vaikka ne yleensä keräävät jo ennestään sovintohaluiset, mutta eivät tavoita ääriaineksia.

Suomessa uskonto pidetään yhä pääsääntöisesti erillään politiikassa.

Kristillisdemokraatit on pysynyt pienpuolueena. Uskonnon käyttäminen lyömäaseena ei ole kovin yleistä. Presidentti Tarja Halonen sai tosin aikoinaan kuulla siitä, ettei hän kuulu kirkkoon. Valtioneuvos Johannes Virolainen ei saanut kaikilta äänestäjiltään anteeksi avioeroaan.

Kaksi Rkp:n naista kuuluu niihin harvoihin muihin suomalaispolitiikkoihin, jotka ovat saaneet tuntea kunnolla uskontoaseen nahassaan.

Elisabeth Rehn epäili Jeesuksen historiallisuutta ennen presidenttivaaleja 1994. Tätä käytettiin heti hyväksi – vasemmalta! Eva Biaudet kuului kauan puolueen johtohahmoihin, mutta vanhoilliset puoluepiirit valittivat aina heidän ”kristillisten arvojensa” ristiriidasta Biaudet’n vapaamielisyyden kanssa. Tähän kaatui myös hänen yrityksensä päästä puoleensa presidenttiehdokkaaksi 2006.

Entä onko kasvava uskonnollisuus hyvä vai huono asia henkilötasolla?

Suomalaistutkijoista Eila Helander ja Antti Räsänen ovat yrittäneet selittää ilmiötä turvattomuuden lisääntymisellä ja elämän ennustettavuuden vähenemisellä.

Usko voi antaa puitteet moraaliselle kokonaisnäkemykselle ja siten tukea ihmistä omassa elämässään ja suhteissaan muihin. Valitettavasti se voi myös ruokkia ennakkoluuloja ja ahdasmielisyyttä.

Siksikin uskonnonvapaus oikeutetusti kuuluu perustaviin ihmisoikeuksiin.

Kaiken kaikkiaan arvokysymysten syvällisempi pohtiminen on kuitenkin aina myönteinen ilmiö – jos vastaukset pysyvät ihmisen vapaan tahdon piirissä.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja ekonomisti, joka toimi Hufvudstadsbladetin vastaavana päätoimittajana 2002-2008.

Teksti
Max Arhippainen
(SK 49/2008, ilm. 5.12.2008)

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.