Arhippainen: Surulle kasvot, pahalle kasvottomuus

Profiilikuva
journalismi
Teksti
SKnetin toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Medialla on keskeinen rooli, kun kansa luo käsityksensä tragediasta. Jos media vaikenisi hullujen syvimmistä ajatuksista, pahan leviäminen hidastuisi.

SK netti julkaisee katkelmia Max Arhippaisen kolumnista, joka julkaistaan tämän viikon Suomen Kuvalehdessä (ilm. 10.10.2008). Voit kommentoida tekstiä tässä blogissa.

Tiedotusvälineet pyrkivät nykyään henkilöimään uutisensa. Olen aikaisemmassa työssäni Hufvudstadsbladetissa vahvasti puolustanut tätä kehitystä, vaikka (onneksi pienenevä) konservatiivinen journalisti- ja lukijajoukko pitää sitä asioiden pinnallistamisena. Tärkeästä yhteiskunnallisesta uutisesta ei tule pinnallinen, jos journalisti antaa uutiselle kasvot eikä tyydy prosessin kuvaamiseen. Päinvastoin: uutisen tärkeys korostuu.

Henkilöity journalismi ei ole ongelmatonta. Mielikuvat vahvistuvat, jos niille annetaan kasvot. Mielenkiintoisuuden ja tärkeyden ristiriita voi kärjistyä: pelkkä uteliaisuus voi jättää tärkeysnäkökulmaa varjoonsa.

Median raportoidessa vakavasta kriisistä henkilöidyn journalismin ongelmat kärjistyvät entisestään. Syntyy vääjäämättä ristiriita: on mahdotonta täysin kunnioittaa yksilön oikeutta yksityisyyteen silloin, kun turvataan yleisön oikeutta ymmärtämiseen.

Viime marraskuun tragedian jälkeen joukko Jokelan koulun entisiä oppilaita kritisoi verkkoadressissa vahvoin sanoin tiedotusvälineitä. He kysyivät retorisesti, onko oikein hyökätä kriisikeskuksesta poistuvien hysteeristen ihmisten luo, mässäillä ampujan omaisten elämäkerroilla, salakuunnella nuorten traumanjälkeisiä keskusteluja ja tunkeutua ihmisten koteihin ja kirkon muistopalvelukseen.

Oppilaiden kannanotto ja mediakritiikki oli tärkeää. Se pakotti tiedotusvälineet pohtimaan toimintaansa.

Tämän seurauksena uutisointi Kauhajoesta oli hillitympää kuin Jokelasta. Media seurasi yhä tapahtumia useimmiten ihmisten näkökulmasta – mutta sävy oli muuttunut.

Kritiikistä huolimatta uskon edelleen, että tiedotusvälineiden tulee pyrkiä ihmisten lähelle. Myös vaikeista asioista on pystyttävä kertomaan ihmisten kautta. Olisi vahinko, jos edes osa mediasta taas luopuisi tehtävästä antaa yhteiselle surulle ja järkytykselle kasvot.

Olen tullut epävarmemmaksi siitä, teemmekö oikein kertomalla kaiken tekijöistä.

Kaikki tietävät tänään Petri Gerdtin, Pekka-Eric Auvisen ja Matti Juhani Saaren taustoista, ajatuksista ja motiiveista. Olen itse ollut hyväksymässä tätä toimituksellista toimintatapaa.

Niillä tiedolla on toki merkitystä. Joku voi havaita ja reagoida vastaaviin ilmiöihin, jos hän ymmärtää, miksi nämä nuoret miehet tekivät hirmutyönsä. Jossain Suomessa piilee muitakin nuoria, yksinäisiä miehiä, joilla on vastaavia synkkiä suunnitelmia.

Samalla ampumiset ja pommit ovat yhtä paljon julkisia itsemurhia kuin massamurhia.

Tiedotusvälineet eivät käytännössä koskaan julkaise itsemurhaviestejä, koska silloin annetaan itsetuhoiselle ihmiselle kiihoke toteuttaa suunnitelmiaan.

Mutta jos itsemurhaaja vie 5-10 kaveria mukanaan, hän saa nykykäytännön mukaan viestinsä perille – ja samalla haluamansa kuolemattomuuden.

Vaikenemalla hullujen syvimmistä ajatuksista, siis tekemällä pahan kasvottomaksi, voisimme hidastaa pahan leviämistä.

Auttaako media havaitsemaan tulevia tapauksia ajoissa? Vai pelaammeko julkisuuspeliä hullujen säännöillä, kertomalla ihan kaikki heidän ajatuksensa?

Valitettavasti molemmat vaihtoehdot voivat päteä samaan aikaan.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja ekonomisti, joka toimi Hufvudstadsbladetin vastaavana päätoimittajana 2002-2008.

Teksti
Max Arhippainen
SK 41/2008