Anton avasi uuden ulkopolitiikan: Lapsi nappulana pelissä vailla sääntöjä

Mielipide 12.3.2013 17:00

Avioerolapsista tulee entistä useammin ei vain vanhempien kiistakohteita vaan suorastaan valtiosuhteiden kipupisteitä. Tuula Malinin kirja Tapaus Anton valaisee ansiokkaasti, miten Suomen ja Venäjän välillä ydintoimijoiksi voivat nousta henkilöt, jotka perinteisen mutta historiaan jääneen diplomatian kaudella olivat mahdollisimman kaukana ulkopolitiikan kuvioista.

Tarina Antonista on niin vetävä, että juonta voisi kiitellä omaperäiseksi ellei kyse olisi tosielämästä. Malin aloittaa kaunistelemattomalla kuvauksella Antonin vanhemmista. Paavo on tavallinen työteliäs suomalaismies, vaikkakin raitis. Viinan sijasta heikkoutena on naisissa käyminen Virossa. Rimma on Viru-hotellissa miehiä metsästävä Viron venäläinen. Kun hän muuttaa Paavon perässä Suomeen, hän on vailla koulutusta ja ammattia samoin kuin kosketusta arkiseen aherrukseen.

Kahden kovin erilaisen ihmisen rakkaustarinan hedelmänä syntyvä Anton jää historiaan Suomen ja Venäjän suhteiden uuden kauden avaajana. Näin käy, vaikkei pojalla ole mitään omaa osuutta siihen, että hänestä tehdään valtioiden välinen ongelma.

Kuka on vastuussa perheongelman valtiollistamisesta? Antonin vaiheita on seurattu mediassa vuosia, mutta vasta Malin yrittää selvittää, miksi vironvenäläinen Rimma vei maaliskuussa 2008 lokakuussa 2003 syntyneen poikansa Venäjälle – oman Virossa asuvan sukunsakin ihmeeksi, sillä mitään siteitä Venäjälle ei ollut.

Selityksenä on Suomessa toimiva Pyhittäjäisä Serafim Sarovilaisen muistoyhdistys, jonka temppeli on Sastamalassa, lähellä Rimma ja Paavo Salosen asuinpaikkaa. Serafim Sarovilainen on vakavasti otettava kirkkoisä, sillä hän on nykyisin jopa Venäjän strategisten ydinohjusjoukkojen suojeluspyhimys.

Malinin kirja viittaa siihen, että muistoyhdistyksen tähtäimessä ovat Suomessa asuvat venäläistaustaiset naiset. Asetelmaa voi verrata neuvostovuosiin, jolloin KGB pyrki vaikuttamaan manipuloimalla suomalaisia poliitikkoja. Nykyisin vaikuttaminen näyttää olevan paljon helpompaa. Muistoyhdistys on kirjan mukaan kyennyt ohjailemaan venäläisnaisia pelottelemalla sairauksilla, ellei lahkon käskyjä totella.

Rimma totteli lahkoa ja kaappasi Antonin mukaansa muuttaessaan lähelle Nizhni Novgorodia, joka on Serafim Sarovilaisen kotiseutua. Oliko lahkolla tarkempia suunnitelmia Rimman ja Antonin varalle? Jos oli, ne romuttuivat, kun Paavo onnistui tuomaan Antonin takaisin kotiin.

Suomeen paluun jälkeen peli Antonin ympärillä on jatkunut vuosia ja vain kiihtynyt. Perheen ulkopuoliset eivät ole kunnioittaneet lapsen oikeuksia tai yksityisyyttä. Irvokasta kyllä kaikki on tapahtunut ihmisoikeuksien nimissä.

Samalla Antonilla on testattu onnistuneesti, miten tehokkaasti tunteita voidaan ohjailla vetoamalla lapseen ja pelata pelejä, joissa ei ole sääntöjä eikä sääliä tunneta. Oikeastaan olisi syytä selvittää onko Anton toiminut laajemminkin koekaniinina Venäjän uudessa ulkopolitiikassa, jossa lapsien rooli on viime vuosina korostunut myös suhteessa Yhdysvaltoihin.

Esimerkiksi viime joulukuussa lapset olivat heti valmis ase, kun Venäjän piti nopeasti ryhtyä vastatoimiin. Yhdysvallat oli päättänyt evätä viisumit venäläisiltä, jotka kytkeytyvät monimutkaiseen korruptiovyyhteen. Sen paljastanut asianajaja Sergei Magnitski kuoli jäätyään vankilassa ilman lääkärin hoitoa.

Duuma hyväksyi ennätysvauhdilla venäläislasten adoptiot Yhdysvaltoihin kieltävän lain. Jo ennen lain säätämistä amerikkalaisia adoptiovanhempia oli syytetty venäläislasten murhista. Tuorein tapaus on helmikuulta.

Suomessakin aktiivisesti operoineen lapsiasiamies Pavel Ashtahovin mukaan amerikkalaisäiti tappoi kolmivuotiaan pojan. Lapsi menehtyi pihaleikin seurauksena ja Yhdysvalloissa tehty kuolinsyytutkimus viittaa onnettomuuteen. Mediassa on arveltu, että tässä tapauksessa syytöksissä mentiin niin pitkälle, että Moskova joutui pyytämään kulisseissa anteeksi.

Adoptiovanhempien on laskettu syyllistyneen Yhdysvalloissa noin parinkymmenen venäläislapsen murhaan tai kuolemantuottamukseen vuoden 1996 jälkeen. Joidenkin venäläistietojen mukaan Venäjällä on murhattu moninkertainen määrä adoptiolapsia. Tekopyhäksi tai ainakin ristiriitaiseksi asetelman tekee se, etteivät adoptiolasten kovat kohtalot kotimaassa ole nousseet jatkuviksi mediahiteiksi.

Uusia antoneita on helppo ennustaa Suomeen, sillä ulkopuoliselle vaikutukselle alttiita epävakaita äitejä tai isiä on helppo löytää. Heidän etsimisensä jatkuu niin kauan, kuin Venäjän ulkopolitiikka käyttää lapsia aseina väestön mielipiteiden muokkauksessa.

Suomessa olisi syytä miettiä strategiaa nurkan takana odottaviin skandaaleihin. Pienempiinkin uhkiin valmistaudutaan. Sosiaaliviranomaisia ei ole koulutettu siihen, miten menetellä pelissä, jossa yhtenä toimijana on Venäjä. Nyt Tuula Malin on kirjoittanut hyvän ja samalla ainoan saatavissa olevan johdatuksen Suomen ja Venäjän suhteiden uuteen maailmaan.

Lastensuojeluviranomaisten lisäksi kirjaan kannattaa tutustua kaikkien muidenkin, joita kiinnostaa muuttunut vuorovaikutus Venäjän suhteissa Suomeen.