Amerikkalaisin silmin: Euroopan merkitys on vähentynyt

Profiilikuva
Eurooppa
Teksti
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun Yhdysvalloissa valitaan presidenttiä, eurooppalaisia kiinnostaa luonnollisesti se, minkälaista ulkopolitiikkaa valituksi tullut aikoo harjoittaa. Olin tätä selvittämässä New Yorkissa ja Washingtonissa. Vaalipuheiden perusteella asia ei paljoakaan valjennut, sillä ulkopolitiikalla yleensä ja Euroopalla erityisesti on niissä varsin vähäinen osa.

Presidenttikandidaatit ovat kautta aikain vakuuttaneet, että valituksi tultuaan he aikovat keskittyä kotimaan asioihin. Virkaan astuttuaan he huomaavat pian, että heillä on paljon enemmän vaikutusvaltaa Amerikan ulkopuolella kuin omassa maassaan. Näin on varsinkin silloin, kun presidentin puolue ei ole enemmistönä kongressin molemmissa kamareissa.

Kylmän sodan jälkeisinä vuosina Euroopan merkitys on selvästi vähentynyt amerikkalaisten ulkopolitiikasta kiinnostuneiden maailmankuvassa. Euroopan unionia ei koskaan ole oikein ymmärretty, ei varsinkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana. Tilanne ei ole muuttunut, vaikka unioni on luonut eräänlaisen oman ulkoministerin viran ja perustanut oman ulkoasiainhallintonsa. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttäytyy yhä vain tavoitteena, ei toteutuneena politiikkana. Siksi suhteita hoidetaan pikemminkin maa maalta kunkin pääkaupungin kautta. Brysselin osuus jää vähäiseksi.

Merkityksensä on myös sillä, että Euroopan unionin jäsenmaiden taloushuolet vain kasvamistaan kasvavat. Kovin ristiriitaiset näkemykset siitä, miten Euroopassa olisi edettävä, herättävät epäluuloa. Amerikkalaiset, jotka ovat tottuneet tekemään paljon ulkopolitiikkaa asevoimillaan, moittivat eurooppalaisia siitä, että ne tinkivät jatkuvasti puolustusmenoistaan. Libyan kriisin hoito, josta arveltiin selviydyttävän eurooppalaisin voimin, osoitti, että voimavarat olivat aivan riittämättömät niinkin pienen kriisin hoitoon. Jälleen kerran tarvittiin Yhdysvaltojen panosta.

Suhde Venäjään, joka oli pitkään amerikkalaisille keskeisen tärkeä, on nyt taka-alalla. Venäjää ei enää pidetä supervaltana, ja se sanotaan suoraan. Se loukkaa syvästi venäläisiä, jotka eivät vielä ole toipuneet menetetyn imperiumin krapulastaan. Se lienee yksi syy siihen, miksi Venäjä on palannut YK:n turvallisuusneuvostossa vanhalle tutulle “njet”-linjalleen. Nyt se koskee Syyriaa, mutta lähellä sitä oltiin myös Libyan kriisissä.

Vaikka Venäjää vähätelläänkin, sen puolustusvoimien kehitystä seurataan mielenkiinnolla. Venäjän suunnitelmiin maan aseellisen voiman moninkertaistamisesta ei oikein uskota. Venäjän talous ei sellaista kykenisi kantamaan. Yhdysvaltojen kannalta Venäjä ei ole uhkatekijä, vaikka presidenttiehdokas Mitt Romney on luonnehtinut Venäjää Yhdysvaltojen suurimmaksi geopoliittiseksi huolenaiheeksi. Euroopan osalta tilanne on toinen. Jos siellä vain vähennetään sotilaallista suorituskykyä samaan aikaan kuin Venäjä lisää omaansa, syntyy epätasapaino. Sillä on poliittinen merkityksensä, vaikka mitään avoimen sotilaallisen konfliktin vaaraa ei olisikaan.

Vaalivuonna on luonnollista, että ajankohtaiset aseelliset konfliktit, joissa amerikkalaisilla on omat poikansa ja tyttärensä mukana, saavat valtavan huomion. Pääkysymys on, miten irrottautua Afganistanista ja Irakista ilman, että se näyttää pakon sanelemalta vetäytymiseltä, niin kuin kävi Vietnamissa. Iranin ydinase huolestuttaa syvästi, ei niinkään amerikkalaisten oman turvallisuuden kannalta kuin sen liittolaisen, Israelin.

Vanha manner Atlantilta Uralille tai Hindukush-vuorille saakka näyttää lähinnä omien ongelmiensa kanssa painivalta, globaalia vaikutusvaltaansa menettäneeltä mantereelta. Silloin unohtuu helposti, että vaikka Yhdysvaltojen ulkopolitiikan painopiste olisikin siirtymässä Aasian suuntaan, Eurooppa on taloudellisesti, poliittisesti, arvoiltaan ja kulttuuriltaan sittenkin läheisin manner useimmille amerikkalaisille.