Aalto-Setälä: Vastuu lapsesta on yhä vanhemmilla

SKnetin toimitus
Mielipide 7.11.2008 12:43

Kauhajoen koulutragedian jälkeen on etsitty keinoja estää seuraava vastaava väkivaltatilanne. Yhtäällä on vaadittu lisää rahaa nuorten mielenterveystyöhön, toisaalla lisää valvontaa ja kontrollia. Monet ovat korostaneet tekijän yksin olevan vastuussa julmasta teosta. Näkemykset ovat kapea-alaisia ja yksinkertaistavat ongelmaa.

Miksi oletamme, että mahdollinen surmatyön tekijä hakeutuisi mielenterveyspalvelujen pariin? Jos kokee itsensä ylivertaiseksi, mihin tarvitsee toista? Valvonnan ja kontrollin lisääminen luo pelkoa ja turvattomuutta. Miksi kyseessä olisi ensisijaisesti yksilötason ongelma, saati yksilön psykiatrinen ongelma? Eikö tekoa tulisi tarkastella yhteiskunnallisen pahoinvoinnin äärimmäisenä ilmentymänä?

Jo pitkään on tiedetty, että monet lapset, nuoret ja perheet voivat huonosti. Mitä on tehty? On leikattu määrärahoja neuvola- ja päivähoitopalveluista, lastensuojelusta, koulujen erityisopetuksesta ja kouluterveydenhuollosta, luokkakokoja on suurennettu ja kouluja lakkautettu. Palveluja ei ole palautettu riittävälle tasolle talouden noususuhdanteesta huolimatta. Näissä kurjistamistalkoissa on ollut mukana jok’ikinen puolue.

Meitä vanhempia saa ja tulee syyllistää läsnäolon puutteesta ja riittämättömästä perushoivasta. Moni lapsi nukkuu liian vähän, syö mitä sattuu, viettää tuntikausia tietokoneen tai television ääressä, liikkuu tuskin lainkaan. Moni on yksinäinen omassa perheessään. Se, mitä aikamme ihannoi lapsen itsenäisyytenä, olisi vielä muutama vuosikymmen sitten määritelty lapsen kaltoinkohteluksi.

Miten lapsi voisi kokea olevansa vanhemmalleen tärkeä ja rakas, jos vanhempi ei ole läsnä lapsen arjessa? Kuka silloin antaa lapselle rajat? Turvalliset rajat ovat lapsen ja nuoren perusoikeus. Jos rajoja ei saa kotoa, ne haetaan muualta.

Koventuneet arvot ja lasten riittämätön kasvutuki näkyvät myös koulussa. Koulun opetussuunnitelmasta on karsittu taide- ja harrasteaineita. Erityistä tukea ja erityisopetusta tarvitsevien määrä on noussut. Kodin, koulun, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen väliset rajat ja vastuut lapsen kehityksen tukemisessa ovat hämärtyneet. Opettajat paikkaavat paitsi kotien puutteellista vanhemmuutta myös riittämätöntä kouluterveydenhuoltoa.

Nyt vannotaan yhteisöllisyyden nimeen. Lasten arjessa käytäntö on muuta. Jopa alakoulussa lapselta saatetaan kieltää koulutiloissa oleminen oppituntien ulkopuolella. Luokattomuus lukiossa ja osin yläkoulussa toimii nuoruusikäisen iänmukaisia kehitystarpeita vastaan.

Meillä lapsia ryhmäytetään varhaisvuosina, jolloin heillä olisi kehityksenmukainen tarve yksilölliseen hoitoon, mutta nuoria tuetaan yksilöllisyyteen, kun iänmukainen tarve olisi kuulua ryhmiin. Keskustelu kompastuu kerta toisensa jälkeen siihen, että aikuisia ei saa syyllistää.

Lapsia ja nuoria koskevia päätöksiä tehdään aikuisten näkökulmasta ja lapsen psykososiaaliset kehitystarpeet mitätöiden. Jos koulu epäonnistuu osaltaan lapsen ja nuoren arjen hyvinvoinnin tukemisessa, se epäonnistuu perustehtävässään, kertovat Pisa-tulokset mitä hyvänsä.

Toki tarvitsemme lisää mielenterveyspalveluita, mutta perusongelmaa ne eivät poista. Keskeistä on ongelmien ennaltaehkäisy. Monet vaikeat persoonallisuuden kehitystä vinouttavat häiriöt saavat alkunsa varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteissa. Jos halutaan tehdä tuloksekasta ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, voimavaroja tulee suunnata vauva- ja pikkulapsiperheiden tukemiseen.

Lasten, perheiden ja yhteiskunnan hyvinvointi nousee hyvästä ja turvallisesta arjesta. Ensisijainen vastuu lapsen ja nuoren kehityksestä on yhä vanhemmilla. Yhteiskunnalla on oikeus edellyttää kodeilta riittävää vanhemmuutta mutta samalla velvollisuus turvata perheiden riittävät arjen peruspalvelut. Hyvinvoinnin arvot tulee nostaa taloudellisten arvojen rinnalle.

Kirjoittaja on lasten- ja nuorisopsykiatri.

Teksti
Terhi Aalto-Setälä
SK 45/2008 (ilm. 7.11.2008)

Keskustelu

Sanoivat pisa-tulokset mitä hyvänsä -voisitteko hyvät asiantuntijat nyt jo rehellisesti sanoa, että pisa-hypetys on pelkkää huijausta ja suomalainen koululaitos ei ole maailman paras. Harhaluulon ylläpitäminen vain hidastaa muutosta. Suomalaislasten hyvä lukutaito on tv-tekstitysten ja kielen rakenteen (ääntäminen ja kirjoittaminen sama) ansiota. Kirjoitustaitokin on tosin heikentynyt, yleisönosastot vilisevät yhdys sana virheitä. Yleissivistys ja matemaattiset taidot ovat romahtaneet, kysykää vaikka korkeakoulujen matematiikanopettajilta.

Alla olevan kirjoituksen koetin saada paikallisessa lehdessä (Uusimaa) julkaistuksi. Ei onnistunut. Pään pensaaseen laittaminen vanhemmuuteen liittyvistä ongelmista tuntuu olevan ajankohtaista kaikessa julkisessa keskustelussa. Aalto-Setälän artikkeli aihesta oli puutteistaankin huolimatta hyvä avaus. Luulen, että lunta tulee tupaan.

Meitä vanhempia täytyy syyllistää

Rajoittamaton oikeus päivähoitoon.

Jos lapsilta kysytään, niin kyse ei ole oikeudesta, vaan velvollisuudesta.
Tätä kirjoitusta kirjoittaessani en halua yleistää, poikkeuksiakin on. Valitettavan harvassa vain.
Puhuttaessa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta puhutaan vanhempien oikeudesta tuoda lapsi hoitoon aina kun siltä tuntuu.
Olen joutunut sivusta seuraamaan sitä häikäilemätöntä päivähoidon hyväksikäyttöä, jossa lapsi on altavastaajana. Onko oikein, että vanhemmat ovat lomalla kotona ja lapsi tuodaan päivähoitoon samaan ”sosiaalisia virikkeitä”.
Tai kun perheeseen syntyy pikkusisko tai veli, niin vanhempi lapsi kiikutetaan hoitoon, että äiti ehtii ja jaksaa antaa ”laatuaikaa” vauvalle.
Kyllä on kovaa lapselle, tärkeässä elämäntilanteessa hänet eristetään perheestään.
Kysykäämme lapsilta kumpaa he haluavat; mennä hoitoon, vai olla kotona isän tai äidin kanssa. Vastausta voisi varmaankin pitää jonkinlaisena ohjenuorana sille, mikä on lapsen oikeus. Ei kannata kysyä, vastauksen varmaan tiedämmekin, tulee huono omatunto.
Itsekkäitä olemme me vanhemmat siitä ei pääse mihinkään.
Puhe siitä, että lapsi jäisi jotakin paitsi, jos ei osallistu päivähoitoon on pelkkää puppua.
Alle kouluikäinen lapsi ei tarvitse mitään virikkeitä, mitä hän ei voisi kotona saada. Pelkkää huuhaata koko juttu.
Isä, äidin ja sisarusten seura kyllä riittää ja on välillä liikaakin. Onhan se rasittavaa, kun koko ajan kuuluu hokeminen ”ei oo mitään tekemistä”. Päivähoidon tädit kyllä järjestävät sitten toimintaa. Kaksikymmentä lasta kun kilpailee aikuisen huomiosta niin ei siinä ehdi pitkästyä hengästyä kylläkin.
Herätys arvon kollegat!!! Lapsi on meitä varten ja me lapsia varten. Onhan se kumma kun täytyy lapset pukata vieraiden ihmisten kasvatettaviksi. Tietenkin silloin on aina helpompi ruveta syyllistämään järjestelmää jos kaikki kasvatuksessa ei olekaan mennyt aivan nuottien mukaan. Vastuun pakoiluako? Kyllä.
Omat lapseni ovat jääneet vaille tätä yhteiskunnan suomaa kasvatusihmettä. En ole huomannut, että heidän sosiaalisissa ja muissakaan yhteiskuntaa rakentavissa taidoissa olisi jotakin puutteita. Vaimoni on uhrannut elämänsä lapsien eteen joutuen luopumaan mm. eläkkeen karttumisesta aikana jolloin on ollut kotona. Paras palkka kuitenkin hänenkin mielestään on se, että on saanut hoitaa omat lapset kotona ja nauttia siitä, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi.
Vanhempia täytyy syyllistää.
Alan päästä asiaan.
Murheellinen tapahtuma Kauhajoella nostatti taas keskustelun, jossa perätään yhteiskunnan vastuuta. Mielenterveyspalveluja, kouluterveydenhoitoa jne. Näkemykseni mukaan kaikki keskustelut asiasta käydään kiertäen itse asian ydintä. Asia on toki arka ja koskee niin suurta osaa kansaamme ja päättäjiä, että sitä ei ehkä sen vuoksi tohdita ottaa puheeksi, siis avioerot. Kyse on vanhempien kasvatusvastuusta. Vastuu on jakamaton ja ei kuuluu kenellekään muulle, kuin vanhemmille. Ei sitä voi sysätä yhteiskunnan hoidettavaksi.
Suuria ristiriitoja lapselle aiheuttaa avioero, jossa lapsen oikeus ehjään kotiin riistetään.
Kysyn taas. Onko lapsen edun mukaista, että lapsi on vuoroviikot jommankumman vanhemman luona, jossa odottaa aina kierrätysperheen uusi isä- tai äitipuoli omine lapsineen.
Koko elämä lapsella on selviytymistaistelua omasta paikasta. Jos taas ajateltaisiin lapsen etua, (mikä ei taida olla kovinkaan muodikasta)eikö olisi parempi, että lapsi olisi koko ajan samassa paikassa ja vanhemmat vuoroviikoin pakkaisivat kapsäkkinsä ja lähtisivät kotoa vaikkapa osakkeeseen, jos ei saman katon alla sovita elämään?
Aihetta olisi, onko halua? Keskustella kotien ja vanhempien vastuusta lastemme kasvatuksessa. Asia on vaikea, koska väistämättä tulee eteen kysymyksiä, jossa vanhemmat joutuvat kokemaan syyllisyyttä. Olenko ajatellut lapseni vai omaa parasta? Ovatko ratkaisuni oman etuni, vai lapseni edun mukaisia? Tekosyitä löytyy sille, että näin ja näin täytyy toimia.
Mikä on lapsen etu? Oma koti, omat vanhemmat ja aikaa olla yhdessä?

Epäilemättä vähemmistön asialla

Mistä vanhemmille aikaa, kun työnantajat riistävät sen? Työntekijöiden määrät on nipistetty useissa työpaikoissa, valtio ja kunnat jopa listan kärkipäässä, niin minimiin, että ne, jotka käyvät töissä, niin tekevät usean henkilön edestä töitä. Jos eivät tee, niin sitten olet huono työntekijä ja voit etsiä muita töitä. Nämä työntekijät ovat joidenkin lasten isiä ja äitejä. Asuminen ja perheen elättäminen on hoidettava jotenkin ja silloin on suostuttava lähes mihin vaan.

Itse olen palaamassa pian kolmen vuoden hoitovapaalta töihin ja kauhulla mietin tulevaisuutta. Haluisin antaa lapselleni mahdollisimman paljon aikaa, mutta lakimiehen koulutuksella ei montaa työpaikkaa ole, jossa voidaan puhua inhimillisistä työajoista. Esimerkiksi lakimieliiton juuri tekemän tutkimuksen mukaan yksityissektorin 78% vastanneista nuorista juristeista tekee ylitöitä. Julkisella puolella valtio riistää oikeuslaitoksissa työskenteleviä.

Tabu keskustelussa nuorten pahoinvoinnista

Nuorten pahoinvointia analysoivissa puheenvuoroissa on yksi tabu, johon Terhi Aalto-Setäläkään ei puuttunut: pyhä peruskoulujärjestelmämme. Peruskoulussa yritetään puristaa ikäluokat samasta putkesta läpi aivan liian pitkään, kuusitoistavuotiaiksi asti, piittaamatta yksilöllisistä taipumuksista ja erilaisista lahjakkuuden tyypeistä, jotka jo yläkouluiässä selvästi näkyvät. Tuloksena on perusopetuksen luokkien 7–9 nykyinen tilanne, jossa juuri kukaan ei enää koe oppimisen iloa. Sekä oppilaat että opettajat voivat pahoin jatkuvassa metelissä, häirinnässä ja kiusaamisen ilmapiirissä. Opettajat vetävät aineidensa opetusohjelmat läpi puoliväkisin kaiken hälinän keskellä. Omissa luokissaan jotkut opettajat yrittävät sitkeästi eriyttää kaiken integroimisen keskellä, siis tarjota erilaisille oppijoille erilaisia tehtäviä, vaikka koko ikäluokka pakotetaan viettämään tunnit samoissa luokissa.
Tasa-arvoiseksi mainostettu peruskoulumme on tasa-arvoinen vain näennäisesti. Oikeaa tasa-arvoa olisi, että oppilaiden erilaisuutta kunnioitettaisiin ja kullekin annettaisiin hyvät kasvun ja oppimisen mahdollisuudet lapsen omat erityispiirteet huomioon ottaen. Jos oppilas oppii ja hänen mielenkiintonsä säilyy parhaiten käytännön asioita tehden, järjestettäköön hänelle mahdollisuus oppia perusoppimäärät käytännön tekemistä hyväksi käyttäen. Synnynnäiset teoreetikot taas tarvitsevat oppimisrauhan ryhmässä, joka kykenee opetusta seuraamaan ja siihen asiallisesti osallistumaan. Tasokurssit olisivat välttämättömiä, jotta tähän päästäisiin. Muutos voidaan tehdä niin, ettei kenenkään opiskelureittiä eteenpäin tukita. Nykyään se käytännössä tukitaan niiltä, jotka saavat peruskoulun päättötodistukseen vain viitosia ja kuutosia.
Lapsella on luonnostaan halu oppia ja kyky kokea oppimisestaan iloa. Mahdollisuus palkitseviin oppimiskokemuksiin on nykyperuskoulun yläluokkalaisilta riistetty. Keskeistä olisi palauttaa yläkouluun alaluokilla koettu oppimisen ilo ja koulun myönteinen ilmapiiri. Niitä tarvittaisiin erityisesti murrosiän myrskyissä. Hyvässä ilmapiirissä myös toisten arvostaminen ja normaali, ystävällinen käyttäytyminen olisi helppo opettaa lapsille itsestään selvänä toimintatapana – myös niiden arvostaminen, jotka opiskelevat toisessa tasoryhmässä. Taito- ja taideaineita tarvittaisiin ehkä nykyistä enemmän teorian vastapainoksi. Niissä oppilaat voisivat käyttää luovuuttaan yhteisissä ryhmissä, toivon mukaan rentojen ja oppilaiden omia kiinnostuksenaiheita tukevien opettajien ohjauksessa. Kohtuullisen kokoiset opetusryhmät ovat menestyksekkään koulunkäynnin edellytys taito- ja taideaineissa kuten lukuaineissakin.
Kun nykyinen yläluokkien ilmapiiri on ahdistava ja huonoja koulukokemuksia kertyy oppilaille vuosi vuodelta lisää, ei toisia ihmisiä jakseta eikä osata ottaa huomioon. Kiusaaminen, ilkeily ja joukosta pois sulkeminen on yleistä. Näin “tasa-arvoinen“ koulujärjestelmämme johtaa nimenomaan epätasa-arvoon ja ryhmien eriytymiseen, ei toisten ihmisten ja erilaisuuden arvostamiseen, mihin koulun pitäisi osaltaan opettaa. Ei ole ihme, että huonojen koulukokemusten jälkeen osa joukosta syrjäytyy jatkokoulutuksesta ja sen puutteessa työelämästäkin. Jos heillä säilyisi myönteinen suhde oppimiseen ja opiskeluun, valtaosa heistä kykenisi ongelmitta kouluttautumaan yhteiskunnan erilaisiin tehtäviin. Ammattikoulutetuille tulee töitä riittämään, ja tekijöistä on pula jo nyt.
Peruskoulun tilanteesta kärsivät kaikki koulun arkeen osallistuvat, mutta opetuksesta putoavien nuorten lisäksi toinen erityinen syrjään työnnetty ryhmä ovat ne nuoret, jotka kykenisivät etenemään opinnoissa nopeammin kuin mihin peruskoulussa annetaan mahdollisuus. Hekin turhautuvat, kun eivät saa kykyjään vastaavia oppimiskokemuksia, ja saattavat alkaa häiriköidä ja menettää kiinnostuksensa koko koulunkäyntiin. Monille niistä, jotka jaksavat pakollisen peruskoulumankelin läpi lukioon siirtyä, erinomainen luokaton lukiojärjestelmämme on huima helpotus ja koko opiskelu-uran pelastus. Luokattomuus antaa mahdollisuuden osallistua moniin erilaisiin ryhmäyhteisöihin, ottaa niissä oma luonteva paikka ja löytää samanhenkisiä ystäviä. Lukio tarjoaa myös laajat ainevalintojen mahdollisuudet omien kiinnostuksenkohteiden ja ammattisuunnitelmien mukaan.
Vastuu lapsista ei ole yksin vanhemmilla, vaan se on myös yhteiskunnalla, jonka jäseniksi ja ylläpitäjiksi lapsiamme kasvatamme. Vanhemmat on kasvatustehtävässään jätetty käytännössä hyvin yksin. Me vanhemmat emme pysty koulujärjestelmään, globalisoituneeseen tietoyhteiskuntaan ja muihin muuttuvan maailman asettamiin puitteisiin vaikuttamaan. Silti lapsemme elävät väistämättä niiden vaikutuspiirissä valtaosan arjestaan. Näissä olosuhteissa vanhemmat eivät yksin pysty lastensa hyvinvointia turvaamaan, jos yhteiskunnan ydinjärjestelmät kuten peruskoulu eivät sitä tue.
Kyseessä on nimenomaan yhteiskunnallinen pahoinvointi, kuten Aalto-Setälä mainitsee. Hänenkin näkemyksensä on silti kapea-alainen ja ongelmaa yksinkertaistava, kuten hänen artikkelinsa otsikosta näkyy.

Nimimerkki ”Masentavaa” kirjoitti osuvasti:
”Asuminen ja perheen elättäminen on hoidettava jotenkin ja silloin on suostuttava lähes mihin vaan”. Tähän kun yhdistetään yhteiskunnassamme rehottava rahan ja tavaran palvonta, ja tosiasia ettei meillä oikeasti ole mitään kulttuuria, vaan se koostuu lähes kokonaan pelkästä viihteestä ja pinnallista massamediasta, on yhteiskuntamme vanhemmuudelle myrkyllinen ja tuhoisa ilmapiiri-keitos valmis.

Tähän ”markkinarakoon” iskevät erilaisten kvasipsykologisten ”palvelujen” tarjoajat ja huostabisneksen edustajat lietsomaan lisää hysteriaa ja rahastamaan kuola suupielistä valuen.

Todellisiin ongelmiin ei puututa – pääasia tuntuu olevan että eurot siirtyvät taskusta toiseen – mutteivat kuitenkaan oikeasti perheiden ja lasten hyväksi!

Lapsettomana olen joutunut katsomaan vierestä, miten perheen hankkineet tuttavat ovat onnistuneet muutamassa vuodessa vetämään perhe-elämänsä viemäristä alas. Se on masentavaa. Lasten kärsimyksestä on vaikea puhua eroaville vanhemmille, jotka ovat täysin uppoutuneet keskinäiseen torailuunsa.

Näitä luetaan juuri nyt