Aalto-Setälä: Vastuu lapsesta on yhä vanhemmilla

Mielipide 7.11.2008 12:43

Kauhajoen koulutragedian jälkeen on etsitty keinoja estää seuraava vastaava väkivaltatilanne. Yhtäällä on vaadittu lisää rahaa nuorten mielenterveystyöhön, toisaalla lisää valvontaa ja kontrollia. Monet ovat korostaneet tekijän yksin olevan vastuussa julmasta teosta. Näkemykset ovat kapea-alaisia ja yksinkertaistavat ongelmaa.

Miksi oletamme, että mahdollinen surmatyön tekijä hakeutuisi mielenterveyspalvelujen pariin? Jos kokee itsensä ylivertaiseksi, mihin tarvitsee toista? Valvonnan ja kontrollin lisääminen luo pelkoa ja turvattomuutta. Miksi kyseessä olisi ensisijaisesti yksilötason ongelma, saati yksilön psykiatrinen ongelma? Eikö tekoa tulisi tarkastella yhteiskunnallisen pahoinvoinnin äärimmäisenä ilmentymänä?

Jo pitkään on tiedetty, että monet lapset, nuoret ja perheet voivat huonosti. Mitä on tehty? On leikattu määrärahoja neuvola- ja päivähoitopalveluista, lastensuojelusta, koulujen erityisopetuksesta ja kouluterveydenhuollosta, luokkakokoja on suurennettu ja kouluja lakkautettu. Palveluja ei ole palautettu riittävälle tasolle talouden noususuhdanteesta huolimatta. Näissä kurjistamistalkoissa on ollut mukana jok’ikinen puolue.

Meitä vanhempia saa ja tulee syyllistää läsnäolon puutteesta ja riittämättömästä perushoivasta. Moni lapsi nukkuu liian vähän, syö mitä sattuu, viettää tuntikausia tietokoneen tai television ääressä, liikkuu tuskin lainkaan. Moni on yksinäinen omassa perheessään. Se, mitä aikamme ihannoi lapsen itsenäisyytenä, olisi vielä muutama vuosikymmen sitten määritelty lapsen kaltoinkohteluksi.

Miten lapsi voisi kokea olevansa vanhemmalleen tärkeä ja rakas, jos vanhempi ei ole läsnä lapsen arjessa? Kuka silloin antaa lapselle rajat? Turvalliset rajat ovat lapsen ja nuoren perusoikeus. Jos rajoja ei saa kotoa, ne haetaan muualta.

Koventuneet arvot ja lasten riittämätön kasvutuki näkyvät myös koulussa. Koulun opetussuunnitelmasta on karsittu taide- ja harrasteaineita. Erityistä tukea ja erityisopetusta tarvitsevien määrä on noussut. Kodin, koulun, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen väliset rajat ja vastuut lapsen kehityksen tukemisessa ovat hämärtyneet. Opettajat paikkaavat paitsi kotien puutteellista vanhemmuutta myös riittämätöntä kouluterveydenhuoltoa.

Nyt vannotaan yhteisöllisyyden nimeen. Lasten arjessa käytäntö on muuta. Jopa alakoulussa lapselta saatetaan kieltää koulutiloissa oleminen oppituntien ulkopuolella. Luokattomuus lukiossa ja osin yläkoulussa toimii nuoruusikäisen iänmukaisia kehitystarpeita vastaan.

Meillä lapsia ryhmäytetään varhaisvuosina, jolloin heillä olisi kehityksenmukainen tarve yksilölliseen hoitoon, mutta nuoria tuetaan yksilöllisyyteen, kun iänmukainen tarve olisi kuulua ryhmiin. Keskustelu kompastuu kerta toisensa jälkeen siihen, että aikuisia ei saa syyllistää.

Lapsia ja nuoria koskevia päätöksiä tehdään aikuisten näkökulmasta ja lapsen psykososiaaliset kehitystarpeet mitätöiden. Jos koulu epäonnistuu osaltaan lapsen ja nuoren arjen hyvinvoinnin tukemisessa, se epäonnistuu perustehtävässään, kertovat Pisa-tulokset mitä hyvänsä.

Toki tarvitsemme lisää mielenterveyspalveluita, mutta perusongelmaa ne eivät poista. Keskeistä on ongelmien ennaltaehkäisy. Monet vaikeat persoonallisuuden kehitystä vinouttavat häiriöt saavat alkunsa varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteissa. Jos halutaan tehdä tuloksekasta ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, voimavaroja tulee suunnata vauva- ja pikkulapsiperheiden tukemiseen.

Lasten, perheiden ja yhteiskunnan hyvinvointi nousee hyvästä ja turvallisesta arjesta. Ensisijainen vastuu lapsen ja nuoren kehityksestä on yhä vanhemmilla. Yhteiskunnalla on oikeus edellyttää kodeilta riittävää vanhemmuutta mutta samalla velvollisuus turvata perheiden riittävät arjen peruspalvelut. Hyvinvoinnin arvot tulee nostaa taloudellisten arvojen rinnalle.

Kirjoittaja on lasten- ja nuorisopsykiatri.

Teksti
Terhi Aalto-Setälä
SK 45/2008 (ilm. 7.11.2008)

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.