Psykoosiin sairastuneen Aleksin ahdistus hellitti 2 290 metrissä

Kaukana kotoa mieli ja keho rentoutuivat. Sairauden oireet lievenivät ja rohkeus kasvoi.
Kotimaa 17.7.2015 05:05

Aleksi, 24, nauttii Bulgarian lämmöstä. © Niclas Mäkelä

Olo on epätodellinen, kuin unessa.

On matkustettu 14 tuntia Tampereelta Sofiaan, vuorten ympäröimään kattilaan, Bulgarian pääkaupunkiin.

Kaksi nuorta miestä panee tupakaksi. Ilta on lempeä Athene-kahvilan terassilla.

”One big coffee with milk.”

Essuun pukeutunut tarjoilija kirjaa Aleksin tilauksen paperille. Myös Juho pyytää kahvin maidolla.

”Tekee itsetunnolle niin hyvää puhua englantia”, Aleksi sanoo.

Vehreät saarnet kaartuvat suojaksi kävelykatu Pirotskan ylle. Pikkukauppojen ovet käyvät, kirkonkellot moikuvat lähistöllä.

Aleksi lemppaa tumpin. Voisipa kadota kaupungille, harhailla ristiin rastiin ja suunnistaa takaisin hotellille.

”En pelkää enää eksyä.”

Aleksi on 24, Juho 22. Ryhmämatkan säännöt ovat tiukat. Ei yksin kaupungille. Ei juhlia pikkutunneilla, ilmoittautuminen hotellilla viimeistään kello 23.30.

Juho syö Temestaa ja Aleksi Leponexia. Ne ovat molemmat vahvoja psyykenlääkkeitä.

Cari Mali Gradin linnoitukselta avautuu näköala kauas laaksoon. © Niclas Mäkelä

Ensimmäistä matkaa Aleksi ei unohda koskaan. Liettuan Kaunas, kevät 2011.

Reissu päättyi juhlaillalliseen. Karim sanoi ravintolapöydässä Aleksille: ”Hitaasti.” Hän nyökkäsi, liikutti verkkaan haarukkaa ja veistä. Ei puhunut mitään, jotta ei rikkoisi tunnelmaa.

Nauti hetkestä. Siinä on koko elämä, Aleksi ajatteli.

Juuri Karim oli keksinyt matkaidean. Toimintakeskus Verstaan sohvilla joukko nuoria oli keskustellut unelmistaan. Vuoro oli siirtynyt Karimille.

”Haluaisin matkustaa ulkomaille. Mutta ei se ole koskaan mahdollista.”

”Miksi ei”, ohjaajat kysyivät.

Joka nuorella oli diagnosoitu mielenterveysongelma.

Diagnoosi leimaa ja eristää. Mutta sen taakse voi myös paeta. Pois neljän seinän sisältä, pois tutuista ympyröistä, ohjaajat kannustivat. Katse ylös kengistä, rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin.

Nuoret kartuttivat matkakassaa. Myytiin jouluruokia, rakennettiin istutuslaatikoita, pidettiin kirpputoria, pestiin mattoja. Aleksi ajoi pakettiautoa, mattokuskina.

Kaunasia seurasi uusia kaupunkeja: Riika, Hampuri, Frankfurt, Tukholma, Edinburgh, Barcelona.

Aina kun Ryanair nousi ilmaan, murheet jäivät Tampereelle.

Kaukana kotoa mieli ja keho rentoutuivat. Sairauden oireet lievenivät, rohkeus kasvoi. Palautetta: Voitin lentopelkoni. Uskalsin kulkea väkijoukossa. Ostin yksin postimerkin. Selvisin englannillani.

Syksyllä 2014 alkoi Sofian-matkan suunnittelu. Verstaassa askarreltiin metrokartta. Alkoi skypetys, tutustuminen bulgarialaisiin mielenterveyskuntoutujiin. Erasmus-hankkeen teemaksi nuoret valitsivat syrjäytymisen ehkäisemisen.

Sofiaan lentäisi myös Aleksi.

Iltatupakat poltetaan hotellin edustalla. © Niclas Mäkelä

Hotelli Sveta Sofian kokoushuoneessa tuolit on käännetty ringiksi. On kesäkuu 2015, projektin toinen päivä. Papereille on liimattu kuvia, tulevaisuuden haaveita.

Irena haluaa lentää ympäri maailmaa, Etelä-Amerikkaan asti.

Juho toivoo, että perhe olisi jonain päivänä taas yhdessä.

Galina unelmoi pitkistä, vaaleista hiuksista ja kauniista kehosta.

Oona on kirjoittanut kolme sanaa: Live, love and laugh.

Aleksi nousee ja kierrättää kuvaansa. Kollaasissa on portti, ranta ja lentokone.

”Haluan myös perheen”, hän sanoo.

”Lasteni nimet olisivat Eetu, Eemeli, Aurora ja Anastasia.”

 

Kun on paljon pieniä riitoja, ei tule koskaan suurta riitaa. Niin isä oli sanonut.

Murrosiässä Aleksi joutui todistamaan kotona ensimmäistä isoa riitaa. Lapsuus loppui siihen päivään.

Isä ja äiti erosivat.

Aleksi oli kolmesta veljeksestä vanhin, täynnä vihaa. Hän purki tuskaa liikuntaan, juoksi ja punnersi. Tai turrutti viinalla. Kun muu ei auttanut, löi nyrkkiä peltiseinään.

Ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut ja ymmärtänyt. Tuffa, lempeä ja viisas isoisäkin, nukkui pois.

Ahdistus yltyi. Aleksi alkoi kuulla ääniä.

Jumalan ilmoituksia, pappi sanoi. Sitten kimppuun hyökkäsi Saatana. Aleksi soitti kitaraa, yritti karkottaa pahan. Ei apua, äänet vainosivat, vaikka hän oli hakannut kieliä sormet verillä.

Viimein hän kiipesi sillalle, roikkui kaiteella, yritti huijata paholaista.

Aleksi lähetettiin Pitkäänniemeen, mielisairaalaan.

Liikennemerkki kelpaa leikkiin, kehonhallintaan. © Niclas Mäkelä

Neljäs matkapäivä. Tiheä kuusikko loppuu, alkaa karu vuoristo. Kaukana siintää Vitosha-vuoren korkein piikki, Musta Huippu. Siellä täällä rinteillä pilkottaa valkoisia täpliä, lunta.

Aleksi hymyilee. Hän on toivonut retkeä vuorelle, jonka tummaa siluettia on ihaillut kaupungissa.

”Tiedän jo nyt, että tästä tulee kesän paras päivä.”

Hän odottaa kivellä Tatua, Reijaa ja Vikiä, opasta. Riisuu sitten paidan, antaa tuulen hyväillä paljasta ihoa.

Sora rahisee lenkkitossujen alla. Askel etsii oikean, vetävän rytmin. Pian Aleksista näkyy enää loittoneva selkä.

Sairauden alku oli ollut vaikein. Ei apua ajoissa, ei sopivaa lääkitystä. Aleksi oli lihonut, kuvitellut itsensä rekkakuskiksi, joka vain istuu ja syö.

Hän oli ahminut uskonnollista ja elämäntaitokirjallisuutta, lopulta hävittänyt kaikki teokset.

Hän alkoi kävellä, matkata sisäiseen maailmaansa.

Meditaatiot antoivat voimaa mutta nostivat myös tuskan pintaan. Kun kipu raastoi, maisema katosi silmistä. Hän käveli, kirjoitti ja keskusteli, päivästä toiseen.

Kului vuosi. Jokin oli toisin.

Aleksi lauloi Apulannan Trauma-kappaletta. Mikään ei muuttunut vain muutos itse ja se miten sitä katsoo.

Sairaus hellitti otettaan, patikointi jatkui. Hän etsi uusia reittejä iltalenkilleen. Keväisin, kun kaukomatka lähestyi, ajatukset lensivät jo rajojen taa.

Verstaalla, ennen Sofian-reissua, hän sanoi: ”Tunnen olevani kotona, kun olen matkalla.”

 

Huipulla, 2 290 metrissä, viima hytisyttää.

Jalkoja kivistää, hartioita kiristää. Ei väliä. Tatu laukoo valokuvia, Reija kuvaa kännykällä. Minne tahansa kääntää pään, näkee vuoria.

Ylhäältä Sofia, miljoonakaupunki, näyttää auringossa kylpevältä muurahaispesältä.

Aleksi polttaa tupakan, kuuntelee. Vain tuulen suhinaa.

Jos aikaa olisi enemmän, tekisi mieli kävellä seuraavalle huipulle, sitten taas seuraavalle.

Vitoshan sääasema on auki. Kanttiinin kamiinassa humisee tuli. Teetä ja suklaata, sitten on pakko lähteä ennen pimeäntuloa.

Laskeva aurinko leikkii valolla. Aleksi loikkii jättikivillä, ylittää puroja, pääsee soratielle. Sitten hän pysähtyy odottamaan jälkijoukkoa.

”Vielä lentokoneessa oli pakkoajatuksia.”

”Nyt ahdistus on poissa.”

Loppumatka kuljetaan yhdessä. Reija avaa nyrkin ja esittelee aarrettaan, kiveä.

Se on sydämenmuotoinen.

Viides Sofia-päivä. Viisi sairaala-asuun pukeutunutta kiertää ympyrää Bulgarian kansallisteatterin vieressä.

Kylteissä on kuvia tähdistä, elävistä ja kuolleista.

Uimari Michael Phelps: ADHD. 22 olympiamitalia. Näyttelijä Mel Gibson: Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tunnettu menestyselokuvistaan. Matemaatikko John Forbes Nash Jr: Paranoidinen skitsofrenia. Taloustieteen nobelisti.

Ihmisrinki laajenee. Valkoisissa t-paidoissa on tekstejä englanniksi ja bulgariaksi. Hidasta, hiljaista marssia. Sitten pilli viheltää. Pysähdys, paitaan kirjoitetut viestit esitetään edestä ja takaa.

Laura: Sosiaalisten tilanteiden pelko. Rakastan kirjoittamista ja olen hyvä ystävä.

Ville: Paniikkihäiriö. Olen empaattinen ja rento.

Juho: Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen suuri urheilufani.

Reija: Masennus. Olen taiteellinen, luova ja ystävällinen ihminen.

Aleksi: Psykoosi. Älä koskaan luovuta.

Ohikulkijat pysähtyvät katsomaan yllätysesitystä, flash mobia. Jaossa on naamasuojuksia ja esitteitä.

Jos ajattelet, että mielenterveyshäiriö tarttuu, ota tästä maski!

Aleksi on askarrellut paidan Sofian katutapahtumaan. © Niclas Mäkelä

Harmaa lätsä, siniset peililasit. Tutun hahmon tunnistaa kävelykadun kahvilasta.

Aleksi siemaisee lasista. Tänne on helppo sulautua. Kukaan ei tunne, ketään ei tapaa ikinä uudelleen. Flash mobissa oli televisioryhmä, sitäkään lähetystä ei nähdä Suomessa.

”Siinä ja siinä osallistuisinko samaan Tampereella, jos olisi tuttuja paikalla.”

Verstas, matala talo rautatieaseman takana, on toinen koti, turvapaikka. Ei udella diagnoosista, ei kävellä tunteiden yli. Voi vain olla, ilman paineita, pelkoja. Viikko-ohjelma, ruoka, vierailut, matkat – kaiken nuoret tekevät yhdessä.

”Verstasta on vaikea pukea sanoiksi, se pitää kokea.”

 

Liekki leimahtaa. Aleksi on vaihtanut sätkät savukkeisiin.

Köyhässä maassa tuntee itsensä kroisokseksi. Sofiassa aski maksaa pari euroa, Tampereella vitosen. Kotopuolessa ruokaan, tupakkaan ja muuhun elämiseen jää 8–10 euroa päivässä.

Se on vähän mutta sillä selviää.

Syksyllä Aleksi yrittää eteenpäin. Oppisopimuksella kokiksi, taskussa on liiketalouden perustutkinto. Tai opiskelemaan. Nuoriso-ohjaajaksi, lähihoitajaksi, sairaanhoitajaksi.

Haussa törmää diagnoosiin. On päätettävä, mitä kertoo sairaudesta, kertooko kaiken.

Tai sitten töihin. Kaupan kassalla hankkii rahaa ja saa lisää mietintäaikaa.

Nuorena Aleksi juoksi kymmenen kilon reppu selässään. Hän halusi laskuvarjojääkäriksi armeijaan. Psykoosi särki unelman.

Ehkä kaikella on kuitenkin ollut tarkoituksensa.

Sairaus on pakottanut pysähtymään. Enää ei kulje silmät ummessa. Enää ei välitä, mitä odotuksia muilla on.

Välillä kuohahtaa nuoren miehen uho. Usko että ongelmat pystyy selättämään lopullisesti.

”Sairaus pysyy mutta se voi muuttua, miten siihen suhtautuu.”

”Ja silloin masennus pysyy poissa.”

Vuoden prosessoinnin, pitkien kävelyiden aikana, Aleksi oppi myötätuntoa. Antoi itselleen luvan olla joskus sairas.

Silloin rytmi rikkoontuu. On vaikea elää kellon, aikataulujen mukaan.

Nyt väsyttää uusi lääke.

”En ole herännyt hotellihuoneessa edes herätyskellon soittoon.”

Sana on vapaa viikon viimeisessä tapaamisessa. © Niclas Mäkelä

Sänkipartainen mies riisuu aurinkolasit ja tyhjentää puhelimen ja kolikot taskuista.

Sitten hän ponnistaa jalat taivaalle, kävelee käsin.

Kehonhallinta, Aleksilla on tapana sanoa, ei ole liikuntaa, vaan leikkiä.

 

On viimeinen ohjelmapäivä, vierailu Cari Mali Gradilla, roomalaisella linnoituksella. Aleksi istuu omissa oloissaan.

Ei enää ikivanhoja kiviseiniä, sosiaalisuus tulvii yli.

Kaupunkikierros, lautapeli-ilta, ostoskeskusvierailu, diskoyö, raunioretki. Nähtävää on ollut paljon, silti verstaslaiset ovat hämmentyneitä. Projektin ytimestä, syrjäytymisvaarasta, ei ole vielä päästy keskustelemaan suuressa joukossa.

Verstas hengittää vertaistuesta. Ryhmä keskustelee, kysyy, jakaa kokemuksia. Jo se helpottaa, kun tajuaa, että ei ole ajatuksineen ja tunteineen yksin.

Sofialaisille on outoa avautua porukassa. Sairaudesta on vaikea puhua maassa, jossa sosiaaliturva on hatara.

”Täällä kuntoutujat käyvät töissä”, Aleksi sanoo. ”Muuten ei pysy hengissä.”

 

Hotelli-illallinen on syöty, palautelehtiöt täytetty. Projekti jatkuu elokuussa, kun sofialaiset saapuvat Tampereelle.

Aleksi on kirjoittanut henkilökohtaiseen vihkoonsa:

Sitä kaipaa matkaa kun on kotona.

Yhdessäoloa kun on yksin.

Tekemistä kun vain on.

Sitä kaipaa kotiin kun on matkalla.

Yksinoloa kun on yhdessä.

Olemista kun tekee paljon.

Tuolirinki järjestetään viimeisen kerran kokoushuoneessa. Sana on vapaa. Great time. Great weather. Great people. Nuoret ovat nauttineet lämmöstä, ystävyyksistä, elämyksistä.

”Haluan tulla takaisin, palata vuorille”, Aleksi sanoo.

On Tatun vuoro. Hän kertoo vähäisistä odotuksista, syvästä ahdistuksesta ennen matkaa.

”Oli vuosia, jolloin minulla ei ollut elämää.”

Aiemmin hän ei olisi voinut istua tuntikausia bussissa. Sopeutua suureen ihmisjoukkoon. Selvitä viikon ilman lääkitystä.

”Oli yksi elämäni parhaista päätöksistä tulla tänne.”

Penkeillä silmät kostuvat. Nenäliinat kiertävät kädestä käteen. Kun kierros on ohi, kaikki nousevat ylös ja kietovat kädet toistensa ympärille.

Joukkohalaus. Se vahvistaa aina.

Aleksi jää kaipaamaan Sofian vuoria. © Niclas Mäkelä

’Soitan bassoa ihan ekaksi.”

Aleksi istuu Sofian lentokentällä, miettii kotiinpaluuta.

Barcelonan jälkeen mieli oli kuukauden valoisa. Oli loputtomasti energiaa, aamuisin kiirehti liikkeelle. Ulos kodista, ulos omista ajatuksista.

Lento on aikataulussa. Embraer 190 kiihdyttää, pyörät irtoavat maasta.

Aleksi painautuu penkkiin. Pian vuorten henget, ilmavirtaukset, ravistelevat kapeaa suihkukonetta.

 

Karimin nimi on muutettu.